Kirjaperhoset ovat sarjalukijoita. Paavon kesällä asettama teema, kirjasarjat, ei saanut lukupiiriläisiä lamaannuksen valtaan. Siitä kertoo jo viime kerran upea kirjatorni, jossa on lukupiiriläisten kokoontumista varten valitsemia kirjasarjoja. Torni rakennettiin Rimarinnan luona.

Fantasiakirjat olivat tämän kerran kirjatornissa yllättävän hyvin edustettuina. S.T. Ressi tiedettiin fantasiakirjojen ystäväksi, mutta nyt niihin oli tarttunut myös Tupunavitsi. Hän oli lukenut kotimaista fantasiaa, Helena Wariksen trilogian, johon kuuluivat kirjat Uniin piirretty polku vuodelta 2009, Sudenlapset vuodelta 2011 ja Talviverinen vuodelta 2013. Nämä kaikki kirjat ovat palkittuja Suomen Tolkien-seuran Kuvastaja-palkinnolla vuoden parhaina fantasiakirjoina, eli kolme kertaa valinta on osunut Helena Wariksen kirjaan. Kirjasarja kertoo kolmesta sisaruksesta, joiden nimet ovat Arni, Troi ja Aile, ja heidän lapsistaan. Ihmiset voivat muuttua kirjoissa eläinten hahmoihin, ja niissä lentelee myös jättiläislintuja, joiden päällä voi olla kyydissä jopa neljä ihmistä. Tupunavitsi kuvaili kirjoja nopeakäänteisiksi, jännittäviksi ja romanttisiksi, mutta ne sisälsivät myös raakaa väkivaltaa. Kohderyhmä olivat ilman muuta aikuiset fantasian lukijat. Tupunavitsi piti kirjoista ja niiden tavasta kuvailla ympäristöä, mutta ei ollut aikeissa jatkaa fantasian parissa. Koska kirjoissa eletään satumaailmassa, ei niitä voi peilata omaan elämään, mikä tekisi lukukokemuksesta läheisemmän. Mutta tässäkin tapauksessa lukukokemus oli ilman muuta positiivinen.

Fantasian suurkuluttaja S.T. Ressi oli ahmaissut teemaa varten puolalaisen fantasiakirjailijan Andrzej Sapkowskin kirjasarjasta kaikki viisi suomennettua osaa, jotka olivat nimeltään Viimeinen toivomus, Kohtalon miekka, Haltiain verta, Halveksunnan aika ja Tulikaste. Puolaksi kirjoja on jo enemmän. Kirjasarja tunnetaan erityisesti siihen liittyvän The Witcher -tietokonepelin johdosta. Kirjojen voi luonnehtia olevan fantasiaa vaativaan makuun, niissä on älykästä huumoria ja synkkien metsien melankoliaa. Välivaltaa oli siinä mitassa, että tämäkin kirjasarja on aikuisille suunnattu. Muista fantasiakirjoista Sapkowskin kirjat erottuivat oman poikkeuksellisen maailmansa johdosta, jossa oli esimerkiksi noitureita ja viittauksia tuttuihin satuihin. Noiturit raivasivat pois rauhaa häiritseviä epäihmisiä, mutta eivät surmanneet riittävän älykkäiksi osoittautuneita hirviöitä. Vampyyrejakin oli, mutta nämä eivät eläneet ihmisverellä vaan käyttivät sitä alkoholin tapaan. Päähenkilö oli onneksi absolutisti. Joulupukille tiedoksi, että S. T. Ressi haluaisi saada sudenpäänmuotoisen Noituri-riipuksen. Kirjoissa medaljonki värähteli, kun jossain käytettiin taikuutta.

Paavo esitteli amerikkalaisen Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjan. Paavon kirjastossa sarja oli luokiteltu fantasiaan, mutta yleensä nämä kirjat löytää romantiikka-hyllystä. Jossain vaiheessa puhuttiin trilogiasta, mutta tätä Clairesta ja Jamiesta kertovaa sarjaa on suomennettu jo kahdeksan kirjan verran, eikä Paavokaan ole lukenut kaikkia. Minä olen lukenut juurikin ne kolme, ja sarjaa leimaa jo pitkittämisen maku. Mutta kirjat ovat kyllä ihastuttavia, ja Paavon kanssa huokailimme hieman muistellessamme ah, niin ihanaa Jamieta. Kirjojen mysteeri on aikamatkailu, ja ne ovat historiallisia romaaneja, joissa lääkärinä nykyajassa toiminut henkilö siirtyy tietoineen ja taitoineen 1700-luvulle ja rakastuu siellä skotlantilaiseen soturiin James Fraseriin. Vaikka Clairen ja Jamien rakkaustarina onkin keskiössä, ei kirjasarjaa voi pitää kevyenä viihteenä runsaan asiapitoisuutensa vuoksi. Kirjat ovat myös ihan fyysisesti painavia runsaiden sivumääriensä takia. Sarjan ensimmäisestä kirjasta nimeltään Muukalainen on tehty tv-sarja, jonka YLE ilmeisesti aikoo jossain vaiheessa esittää. Aikoohan Paavo katsoa sarjan..?

Nasumurmeli oli keksinyt oivan oikotien kirjasarjateemaan valitsemalla sarjan, josta on ilmestynyt vasta yksi kirja..! Kyseessä on Virpi Hämeen-Anttilan Yön sydän on jäätä tältä vuodelta, ja kirja on Hämeen-Anttilan avaus dekkarikirjailijana. Luvassa on trilogia. Päähenkilö on sisäasiainministeriön virkamies Karl Axel Björk, joka on myös harrastelijaetsivä. Kirja tarjoilee 20-luvun Helsinkiin sijoittuvan klassisen murhamysteerin: helsinkiläisten juomavesisäiliöstä löytyy kuollut mies, jota epäillään entisen punavangin surmaamaksi jääkäriksi. Björk ei usko teoriaan. Kaupunki eli tuolloin kansalaissodan jälkeisiä levottomia aikoja, ja kirjan parasta antia oli Nasumurmelin mielestä juuri kaupunkikuvaus tuttuine paikkoineen. Dekkarissa oli myös selkeä yhteiskunnallinen ote. Kirjan dekkarijuonta eivät arvostelijat ole kovin paljon kiitelleet, ja Nasumurmeli oli asiasta samoilla linjoilla. Mutta ehdottomasti Nasumurmeli haluaa lukea sarjan seuraavatkin osat!

Jänis esitteli kirjasarjan, jota hän on lukenut jo pitemmän aikaa ja jonka kirjoja hän nyt luki kokoontumista varten uusintana usemmankin. Kyseessä on hyväntuulinen englantilaisen Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe -sarja eli  Naisten etsivätoimisto Nro 1:stä Botswanassa kertova sarja. Kirjoja on ilmestynyt suomeksi jo neljätoista. Etsivätoimiston naiset, Mma Ramotswe ja Mma Makutsi, eivät ratko juurikaan murhia vaan erilaisia arkielämän pulmia, joiden selvittäminen vaatii runsaasti rooibosta. Kirjoissa ovat keskeissä osassa Botswanan vanhat arvot, vanhempien opetukset, ulkoisesti arkisen Mma Makutsin hyvä menestys sihteeriopiston päättökokeessa ja Mma Ramotswen perinteinen ruumiinrakenne, jonka takia pienen valkoisen pakettiauton jouset ovat lysyssä toiselta puolelta. Jänis kertoi myös itse vedonneensa vaatekaupassa perinteiseen ruumiinrakenteeseen törmätessään väärään vaatekokoon, ja kaupan myyjäkin oli selvästi lukenut sarjaa ja ymmärtänyt yskän. Kirjat olivat tuttuja myös kolmelle muulle kirjaperhoselle. Jänis totesi, että niin viehättäviä kuin kirjat ovatkin, useamman lukeminen peräjälkeen alkaa jo puuduttaa, joten ne sopivat paremmin välipaloiksi muun kirjallisuuden sekaan. Samaa mieltä.

Minä luin teemaa varten Ann Rosmanin dekkareita, joista ensimmäisen, Majakkamestarin tyttären, luin jo kesällä. Tätä seurasivat Noitavasara ja Porto Francon vartija. Ruotsiksi on jo ilmestynyt neljäskin. Rosmanin dekkareita voi luonnehtia hyvin merellisiksi, sillä päähenkilö rikoskonstaapeli Karin Adler on taitava purjehtija ja jopa asuu veneessään. Kirjoissa on aina takauma menneisyyteen ja tarinat vuorottelevat. Henkilöhahmot ovat kiehtovia. Karinin kollega Folke kunnostautuu myös kielipoliisina ja saa ihmiset hermoromahduksen partaalle korjailemalla näiden puheita. Folken sanomisissa on ollut varmasti haastetta kääntäjälle, ja tässä kävi mielessä, että alkukielellä lukeminen voisi joskus olla mielenkiintoista. Sara on henkilöhahmo, jonka kautta selviää, miten vakavia seurauksia työuupumuksesta voi olla. Ns. burnout ei ole leikin asia. Kirjoissa on myös romantiikkaa, mutta se on vain pikantti mauste, ei itsetarkoitus. Marstrandin seudun paikallishistoria on näiden kirjojen erikoisantia. Ei kuitenkaan tarvitse olla paikkakuntalainen voidakseen nauttia kirjoista.

Rimarinnan valitseman kirjasarjan esittely alkoi tietämättämme jo kahvipöydästä, olihan siellä tarjolla homeisia juustoja ja viinirypäleitä samalla lautasella. Tästä olisi voinut joku vaikka mielensä pahoittaa. Rimarinna oli lukenut Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan ja Miniän jo aiemmin, ja teemaa varten hän täydensi suuren vaikutuksen tehneen sarjan lukemista uudemmilla kirjoilla Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike sekä Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja. Rimarinna totesi, että kirjat ovat hyvin erilaisia keskenään ja ensimmäinen oli erittäin suuri kokemus. Ilosia aikoja -kirjassa on vakavampia aiheita, rakentaahan Mielensäpahoittaja jo arkkuakin itselleen. Kirjat naurattavat, liikuttavat, herättävat pohtimaan ja tekevät surulliseksi. Vanhan ihmisen perspektiivi voi olla välillä lohduton. Sarjan kirjoja voi yleensäkin lukea eri lailla, ja lukijasta riippuu, mitkä kirjan tunnelmista nousevat päällimmäisiksi. Tuomas Kyrö on laittanut Mielensäpahoittajan kirjassa pohtimaan myös 30-kymppistä miestä, joka on kirjoittanut ikäihmisestä kirjan, viittaus siis kirjailijaan itseensä. Osa kirjaperhosista oli jo nähnyt Mielensäpahoittaja-elokuvan, ja Antti Litja oli heidän mukaansa pääroolissa erinomainen.

Homeisen juuston pöytään läväyttänyt Rimarinna sai emäntänä päättää seuraavan kerran teeman. Rimarinna luottaa edelleen rakkauden voimaan, ja teema onkin nuoruuden rakkaus. Onneksi tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi alkaa muistella teiniaikojen finninaamaisia rakkauksia vaan mieluumminkin kirjaa, joka on tehnyt nuorena vaikutuksen. Kukin saa jälleen tulkita teemaa tavallaan. Seuraavan kerran näyttämö on Jäniksen kotikolo.