Tammikuisena lauantaina kokoonnuimme Rimarinnan luokse keskustelemaan kirjoista, joita yhdisti edellisellä kerralla Jäniksen antama teema "kirjailija". Koska Jäniksellä on ollut tapana valita teemat hänellä keskeneräisinä olevien kirjojen perusteella, odottelimme taas mielenkiinnolla, mikä kirja onkaan kaiken takana..!

Niin. Se kirja, jonka perusteella teema oli valittu, ei ollut mukana lukupiirissä. Kirjan nimi oli Kirjailijoiden Helsinki ja sen oli kirjoittanut  Eino Leino (ei SE Eino Leino, vaan vielä elävä), mutta kirja oli jäänyt edelleen kesken. Tilalle Jänis oli valinnut Eeva-Liisa Oksasen omakustanteen Kapinantekijä ja kuningatar vuodelta 2015. Kirjailija on Jäniksen kaverin kaveri, ja kirjoittanut paljon mm. historiikkeja. Kirjankin hän oli saanut suoraan kirjailijalta. Kapinantekijä ja kuningatar kertoo tapahtumista vuosina 1605 - 1654. Kuningatar on Kristiina, joka syntyy Ruotsin hoviin, kruunataan kuningattareksi ja lopulta luopuu kruunusta. Kapinantekijä puolestaan on anjalalainen talonpoika Matti Sihvo, joka lähtee talonpoikien edustajaksi Ruotsiin ja kirjoittaa ahkerasti vetoomuksia kuningattarelle. Kristiina kokee kirjeet kiusallisiksi, sillä hänellä ole mitään todellista käsitystä suomalaisen talonpojan elämästä ja sen epäkohdista. Kirjassa vuorottelivat Kristiinan ja Matti Sihvon elämistä kertovat luvut. Kirja ei ollut tyypillisesti sellainen, joita Jänis tapaa lukea, mutta mielenkiintoinen yhtä kaikki.

Paavon valitsema kirja oli Kari Hotakaisen Ihmisen osa vuodelta 2009. Tämän oli myös Jänis lukenut. Kirjassa vanhempi rouvashenkilö, entinen nappikauppias, kolmen lapsen äiti Salme Malmikunnas myy elämänsä kirjailijan käyttöön. Korvausta vastaan Salmen elämän käänteet ovat kirjailijan vapaasti hyödynnettävissä. Salmella on rahoille jokin tietty ja vähän erikoinenkin käyttötarkoitus, jota Paavo ei meille paljastanut. Aika moni meistä kiinnostui kirjasta ja ottaa asian näin vielä selville! Kirjassa Salme päättää usein, että tätä ja tätä hän ei kirjailijalle paljasta, mutta sortuu kuitenkin vuodattamaan kaiken. Paavo totesi, että Hotakaisen kirjoille on tyypillistä, että ne ovat keskivaiheissaan puuduttavia, ja se päti tähänkin. Mutta kirjan alku ja loppu toimivat, ja Paavo ihasteli Hotakaisen rikasta ja taitavaa kirjoitustyyliä. Kirjassa oli muuten hieno kansi, jossa punainen nappikauppiaan lanka kiemurteli läpi kaupungin.

Nasumurmelin valitseman kirjan Pikku mammutti oli kirjoittanut Jörn Donner. Tämän puoliautenttisia päiväkirjamerkintöjä sisältävän kirjan muistiinpanot ajoittuivat välille heinäkuu 2013 - helmikuu 2015, ja kirja oli ilmestynytkin vielä viime vuonna. Pikku mammuttia oli edeltänyt Mammutti. Nasumurmeli kertoi kirjan sisältävän politiikan taustoja ja sisäpiiritietoa, Donnerin mietteitä sairaudestaan (keuhkosyöpä), eduskuntatyön kuvausta, pohdintaa kuolemanpelosta ja elämänhalusta. Paljon ajatuksissa oli myös kirjailijalle tullut tilaustyö Ruotsi-aiheisesta teoksesta. Kun Nasumurmeli luki kirjasta pätkiä, vaikutti teksti hyvin katkonaiselta ja tosiaan hyvin päiväkirjamaiselta. Aloimme kyseenalaistaa, kuinka Nasumurmeli nyt tuollaista jaksoi lukea - vähän huonoa keskustelun tasoa meiltä lukupiiriläisiltä! Nasumurmeli joutui puolustelemaan valintaansa ja totesi, että kirja OLI mielenkiintoinen, avasi asioita, joista ei muutoin tietäisi mitään. Mutta Nasumurmeli oli lainannut kirjan nuoren miespuolisen kirjastovirkailijan suosituksesta, joten mikä lienee totuus... Toki me päädyimme pohtimaan myös Donnerin naistenmiehen mainetta. Tupunavitsi täydensi yleissivistystämme kertomalla, että sana "jörniä" on tullut juuri Jörn Donnerista. Vielä jälkikäteenkin palasimme käydyn keskustelun tunnelmiin Fingerpori-sarjakuvan myötä...

Keskustelumme taso vähän koheni seuraavan kirjan kohdalla. Siihen tuli kuitenkin mukaan vähän raskasmielistäkin pohdintaa, sillä Rimarinna oli lukenut Aila Meriluodon kirjoittaman kirjan Lauri Viita vuodelta 1974. Aila Meriluoto oli kirjailija Lauri Viidan toinen vaimo. Lauri Viidan syntymästä on tänä vuonna 100 vuotta, joten kirja oli siinäkin mielessä ajankohtainen. Viita oli oman aikansa nero, jota monet kirjailijat pitivät oppi-isänään. Hänellä oli vilkas seurapiiri, joka kuitenkin kaikkosi skitsofreniaan sairastumisen myötä. Lauri Viidalla oli seitsemän lasta, joista neljä Aila Meriluodon kanssa. Meriluoto joutui eroamaan Viidasta ja muuttamaan Ruotsiin, sillä arki täysin vintti pimeänä olevan ihmisen ja neljän lapsen kanssa osoittautui mahdottomaksi. Meriluoto suri kirjassa sitä, että missään ei näy se, kuinka suuri persoona Viita oli. Rimarinna pelkäsi aluksi puisevaa lukukokemusta, mutta kirja imaisikin niin mukaansa, että hän luki sen yhdessä illassa. Kevyt lukukokemus se ei kuitenkaan ollut.  Aila Meriluoto kirjoitti Lauri Viidasta ilman katkeruutta tai vihaa, ja toi mielensairauden lukijalle koettavaksi. Rimarinna harkitsee nyt jopa Lauri Viidan pääteoksen, Moreenin, lukemista. Nasumurmeli oli viime vuonna nähnyt Lauri Viidasta tehdyn elokuvan "Palavia enkeleitä", ja kirjan uuden painoksen kansikuvat olivat elokuvasta.

Tupunavitsi oli lukenut Tommi Sarlinin kirjan Tommy Hellsten - Ihmisyyden matkamies vuodelta 2015. Kirja kertoi paljon Hellstenin lapsuudesta ja vanhemmista. Vanhemmista molemmat olivat alkoholisoituneita jossain vaiheessa, mutta lopulta isä selvisi ja perusti Loviisaan AA-ryhmän. Äiti tappoi itsensä psyyken lääkkeillä. Vanhemmat olivat tätä ennen jo eronneet. Hyvin varhain Tommy joutui ottamaan paljon vastuuta  Myös Tommylla on myöhemmin ollut alkoholiongelma, vaikka hän lapsena vannoi, ettei näin kävisi,  ja hän on käynyt  AA:ssa. Hellsten on lanseerannut Suomeen läheisriippuvuuden käsitteen, josta hän itse on nykyään jo luopunut. Vaikka moni niin luulee, Hellsten ei ole psykologi vaan teologi ja terapeutti. Keskustelimme myös siitä, että Tommy Hellsten on tullut tunnetuksi seksuualivähemmistöjä väheksyvistä kannanotoistaan, jotka tuntuvat hyvin yllättäviltä muuhun julkisuuskuvaan verrattuna. Tupunavitsi piti kirjaa mielenkiintoisena, mutta lukukokemusta häiritsivät lukuisat kirjoitusvirheet ja epäloogisuudet. Sarlin, joka on toiminut Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittajana, ei vakuuttanut kirjailijana. Kirjoitustyyli vaikutti lapselliselta - kirja oli heikko esitys ja vaikutti hätäisesti kyhätyltä.

Minun valintani oli virolaisen Tõnu Õnnepalun kirja Mandala, joka oli ilmestynyt suomeksi vuonna 2014. Päähenkilönä oli kirjailija, joka asui maalla kahden kissan kanssa. Päähenkilöinä voi pitää myös näitä kirjailijan kissoja sekä muita alueella vaikuttaneita kissapersoonia. Elämää tarkkailtiin suurelta osin kissojen näkökulmasta, jotka ottivat elämän sellaisena kuin se tuli ja elivät hetkessä, kun taas kirjailija sai monenmoisia villityksiä ja pakonomaisia tarpeita lähteä matkalle ja liikkeelle. Kirjailija oli harvoin tyytyväinen. Teemoina kirjassa olivat maaseudun autioituminen, elämäntavan muuttuminen ja ihmisen jatkuva pyrkimys johonkin. Olisi voinut luulla, että kissaihmiselle Õnnepalun teos olisi ollut hyvinkin mielenkiintoinen perusteellisine kissojen elämänrytmin kuvauksineen, mutta näin ei kyllä ollut. Minusta kirja oli suunnattu lähinnä kissoille, mutta valitettavasti ne eivät osaa lukea. En kuitenkaan harkinnutkaan kirjan jättämistä kesken, sillä kirja oli helppolukuinen ja oli siinäkin hetkensä.

Nasumurmeli välitti meille poissaolevan Helunan terveiset ja kommentit hänen lukemastaan kirjasta: "Luin joululomalla Panu Rajalan kirjoittaman teoksen Unio mystica Mika Waltarista. Ilmestynyt vuonna 2008. Teos on varsinainen tiiliskivi, pokkariversiossa noin 1000 sivua. Se on ihan äärimmäisen perusteellinen - en ymmärrä, miten kukaan on voinut hallita sellaista määrää lähteitä kuin Rajalalla on ollut. Kaikki Mika Waltarin kirjoittamat kirjat, näytelmät, arvostelut sun muut. Lisäksi huikea määrä kirjeitä, joista on tiuhaan lainauksia kirjassa. Näitä kirjeitä eniten on Waltarin kummisedälle, jonka kanssa W tuntui olevan tiiviissä yhteydessä. Sitten päälle vielä haastattelut. Ja lehtikirjoitukset Waltarista ja hänen teoksistaan, eri lehtien kirjoittamia arvosteluita. Rajala on tehnyt ihan käsittämättömän työn muodostaessaan noista kaikista sujuvan ja kiinnostavan kokonaisuuden. Hyvin kirjoitettu ja tosi mielenkiintoinen. Teoksessa käydään aikajärjestyksessä läpi kaikki Waltarin teokset, niiden kirjoittamisvaiheet ja niiden vastaanotto Suomessa ja muualla. Ja yksityiselämää. Waltari kuului niihin entisajan (toivottavasti entisajan) taiteilijoihin, joilla piti olla koko ajan joku muusa kierroksessa, jotta pystyisi luomaan. Jatkuvasti hän oli ihastunut johonkin nuoreen naiseen. Ja joissakin pienoisromaaneissaan hän kertoo aika paljastavasti suhteistaan. Marjatta-vaimo ymmärsi ja kesti. Muutenkin Waltarissa tuntui olevan hypomaanisia piirteitä: hän kirjoitti valtavalla tahdilla ja sitten urakan loputtua ei pystynyt nukkumaan vaan meni edelleen ylikierroksilla niin että hänet piti huumata sairaalassa (en oo ottanut selvää tästä tarkemmin, miten vaikuttaa, mutta siis INSULIINIILLA).... että pääsi taas normielämään kiinni. En sitten tiedä, kuinka paljon sitä "normielämää" oli - tuntui polttavan kynttiläänsä koko ajan molemmista päistä. Ihan joka sivua en jaksanut lukea. Noin puoleenväliin kyllä. Sitten tein sellaisen ratkaisun, että luin tarkemmin ne kohdat, joissa kerrottiin minulle tutuista teoksista tai Waltarin yksityiselämästä. Oudommista kirjoista kertovat selostukset lähinnä selailin läpi.  Suosittelen Unio mysticaa ihan kelle vaan, mutta varsinkin jos on lukenut jonkun tai joitakin Waltarin teoksia."