Vähän oli juhlan tuntuakin, kun Kirjaperhoset kokoontuivat huhtikuun alussa Tupunavitsin luona. Paavo oli täyttänyt 50 vuotta ja lisäksi lukupiiriläiset kokoontuivat ensimmäistä kertaa Tupunavitsin keittiö- ja kylpyhuoneremontin läpikäyneessä asunnossa. Hienolta näytti! Mutta ensi töikseen Kirjaperhoset söivät itsensä ähkyyn, ja koska antimet jäivät kuvaamatta, on postaukseen liitetty esimerkkikuva Tupunavitsin hankkimasta Pentikin Pioni-lautassarjasta. Tyhjän lautasen innoittamana voi sitten kuvitella kulhollista bataattikeittoa pataleivän kera, pitsapaloja, omenapiirakkaa ja mustikkapiirakkaa... Onneksi toteamus  "Liian paksu perhoseksi" on vain kirjan nimi eikä liitty millään lailla meihin. Vatsamme äärimmilleen venytettyämme siirryimme käsittelemään päivän teemaa, joka oli Rimarinnan keksimä "ääriolot".

Paavo oli lukenut teemaan espoolaisen ekonomin Carina Räihän kirjoittaman kirjan Huipulta huipulle vuodelta 2010. Kirja on omakohtainen, ja Räihä kertoo, kuinka hän menestyvänä mutta hyvin stressaantuneena pankkiirina yrityksen yt-neuvotteluissa päätyi antamaan potkut itselleen. Kiireisen pankkiuran jätettyään Räihä omistautui vuorikiipeilylle, sai hankkeelle sponsoreita ja päätti olla ensimmäinen suomalainen nainen, joka kiipeää Mount Everestille. Kilpailuhenkinen ihminen lähti näin äärioloihin tekemään uutta saavutusta. Paavo piti Räihän kirjaa ihan mielenkiintoisena erilaisuutensa takia, mutta kirjallisesti se ei ollut erityisen hyvä - tekstistä huomasi, että Räihä ei ole kirjailija ja kirja vaikutti muutenkin kiireessä kyhätyltä. Kirja ei koskettanut tai liikuttanut. Vaikka Räihä jätti pankkimaailman, tuli vaikutelma, että elämänmuutos ei ollut kovin suuri, hän siirtyi vain suorittamaan toisenlaisia asioita. Halusimme tietää, mitä Carina Räihä tekee nykyään, ja sivulta  http://www.carinaraiha.com  selvisi, että nykyään Räihä on seikkailija, motivaatioluennoitsija ja valmentaja. Jotenkin tämä ei yllättänyt. "Ei ollut elämys tämä lukemus." - Paavo

Rimarinna liikkui valitsemassaan kirjassa Kanadan arktisella tundralla, jossa on valtavia jäämuodostelmia, railoja ja pakkasta jopa -50 astetta. Rimarinnan kirja oli M. J. McGrathin dekkari Jään muisti vuodelta 2011 (suomeksi 2012). Päähenkilö oli aiemmin mestästäjänä, nykyään opettajana työskentelevä inuiitti Edie, joka alkoi selvitellä alueella tapahtuneita kuolemantapauksia. Jos olosuhteet alueella olivat äärimmäisiä, olivat myös ihmiset omanlaisiaan. Asioista ajateltiin yksitotisesti ja yksioikoisesti. Ihmisiä, jotka tekivät vaalimainoksilla tai mielenosoituksissa itsestään numeroa, pidettiin omituisina.Myöskään Edien pyrkimyksiä kuolemantapausten selvittämiseksi ei katsottu hyvällä, koska jo turismikin takia asioista haluttiin vaieta. Rimarinna piti kirjan ruokajuttuja tyyliin "Anna meille meidän jokapäiväinen norppamme" ällöttävinä. Alkoholi nähtiin etelän miesten tuomana vitsauksena. Kirjoitustyyli oli ronski, ja dekkariksi kirja oli hidastempoinen. Rimarinna kuitenkin tykkäsi tyylistä ja kirjasta, mutta loppuratkaisuun saakka hän ei ollut lukupiirin kokoontuessa ehtinyt.

Nasumurmelin ääriolot eivät olleet jäätä ja kylmyyttä vaan Australian kuumaa ja kuivaa autiomaata. Nasumurmeli oli lukenut Tua Harnon kirjan Oranssi maa vuodelta 2015. Kirjassa noin kolmekymppinen, raskaana oleva Sanna lähti Australiaan kaivoksille tekemään harjoittelijana lopputyötään tasa-arvosta. Sanna oli ollut masentunut haahuilija, jolla oli tullut ero hänen odottamansa lapsen isään, ja Sannan oma isä auttoi tytärtään hankkimalla tälle harjoittelupaikan. Kaivoksilla Sanna tutustui työturvallisuustarkastaja Marttiin, joka oli turvallinen ja ymmärtäväinen. Varsinainen seikkailu tuli kuitenkin siitä, kun Sanna lähti henkiparantaja Raldan kanssa autiomaahan vaellukselle, ja tätä lähtöä pidettiin monella taholla hulluna hankkeena. Matkalla kävi ilmi, että Ralda ei ollutkaan se tuki ja turva, jollaiseksi Sanna oli hänet kuvitellut, ja Sanna päätti paeta Raldan kertoessa, että tämä aikoi jäädä puoleksi vuodeksi luolaan asumaan. Selviytyminen lapsi vatsassa yksin ja eksyneenä autiomaasta oli äärimmäinen kokemus. Nasumurmeli piti kirjaa hieman vaikealukuisena, siinä oli paljon tapahtumia ja ihmissuhteita sekä sisällä useita pienempiä kertomuksia. Myös ympäristöasioihin otettiin kantaa. - Kannattaa lukea, suositteli Nasumurmeli.

Minun valintani oli suomalainen klassikko, Anni Blomqvistin kokoomateos Myrskyluoto. Kirja sisältää tarinan Myrsyluodon Maijasta, ja kokoomateoksen viisi kirjaa olivat ilmestyneet vuosina 1968 - 1973 ruotsiksi, suomeksi ne oli käännetty muutaman vuoden viiveellä. Asuminen luodolla, joka usein eristyy mantereesta merenkäynnin, heikentyneiden jäiden ja muiden sääolojen vuoksi, on jo itsessään aika äärimmäistä. Kirjat sijoittuivat 1800-luvulle, ja elämä oli hyvin köyhää ja rankkaa. Työtä tehtiin aamusta iltaan, ja kalastajan vaimona Maijan työpäivään otettiin jatkuvasti tunteja myös yöstä. Lapsia syntyi paljon, ja isommat joutuivat hoitamaan pienempiään ja osallistumaan muutoinkin yhteisiin askareisiin. Maijalla oli hyvä mies, Janne, ja ankaraan elämään mahtui paljon rakkautta ja iloakin, töiden välissä. Uskontoon suhtautui kirjaa lukiessa vähän ristiriitaisesti. Vahva usko Jumalaan oli tuki ja turva, sen kautta elämään löytyi lohtu ja voima vastoinkäymisiä kohdatessa. Kaikki oli Jumalan ennalta määräämää. Mutta toisaalta uskontoon liittyvistä ankarista ohjeista tuli tuskaa ja huolta, kun ei esimerkiksi synnytyksen jälkeen saastuneessa tilassa päässyt kirkotettavaksi sääolojen takia. Eivät tuollaiset säännöt voi olla minkään jumalan tarkoitus. Kirja oli hyvin avartava ja opetti paljon - kannattaa lukea, jos on vielä lukematta.

Tupunavitsillä ääriolot liittyivät kokemuksiin keskitysleiriltä ja kirja oli itävaltalaisen psykiatrin Viktor E. Franklin Ihmisyyden rajalla vuodelta 1959, ilmestynyt suomeksi 1978. Keskitysleirin olosuhteissa kaikki vajosivat apatiaan, mutta siinä oli eroja, kuinka ihmiset valtavaa kärsimystä sietivät. Kun elämällä oli joku tarkoitus, jokin toivo jostakin, auttoi se kestämään. Joillakin elämän tarkoitus saattoi olla jopa kärsimys. Keskitysleirillä kuoli paljon ihmisiä joulun ja uudenvuoden välillä, kun he tajusivat, että "jouluksi kotiin" -toivo oli mennyttä. Kuitenkin myös leiriltä selvinneille saattoi vapaus sodan jälkeen ollakin pettymys samoin kuin ihmisten reaktiot heidän kokemuksiinsa. Muut ihmiset eivät osanneet suhtautua kärsimysten määrään, koska ihmiset ovat itsekeskeisiä omine ongelmineen eivätkä osaa suhteuttaa toisten kokemia asioita omiinsa. Kirjoittaja itse kehitti keskitysleirikokemustensa pohjalta logoterapiaksi nimetyn psykoterapiamuodon, jonka keskeinen ajatus on se, että olosuhteisiin ei voi aina vaikuttaa, mutta joka päivä voi valita, kuinka niihin suhtautuu. Tupunavitsi piti kirjasta ja kiinnostui sen myötä muistakin Franklin teoksista.

Poissaolijoiltakin tuli jälleen ilahduttavasti raporttia heidän lukemistaan kirjoista.

S. T. Ressi: "Minä luin Kalle Lähteen Happotestin. Lähde on raitistunut alkoholisti, ja alkoholismia kirja käsittelee. Romaani on siis omakohtainen muttei omaelämäkerrallinen. Tulkitsin, että jonkinlainen ääritila tässäkin on, kun ihminen ei hallitse enää itseään. Kieli on aika ronskia kun kuvaillaan ryyppyputken ruumiillisia seurauksia. Tarinan karmeutta hieman keventää kirjailijan synkeän humoristinen ote. Päähenkilö ei koe olevansa kovin heikossa jamassa, sillä katkolla näkee niitä, joilla menee (ainakin päähenkilön tulkinnan mukaan) vielä huonommin. Itsepetosta ja häpeää kuvataan paljon. Nopealukuinen kirja rankasta aiheesta."

Jänis:
"Tässä oma osani: Kimmo Oksanen, Kasvonsa menettänyt mies. Ääriolosuhteita tämäkin.
 Siipalle pohdistelin josko teos on liian rankka iltalukemiseksi. Hesarin arvostelujen mukaan "Jos arvostat pitkiä yöunia, älä aloita tätä kirjaa iltayhdeksän jälkeen, sillä et sammuta valoja ennen kuin olet lukenut kirjan loppuun." Minulle ei tuottanut vaikeuksia lopettaa kirjaa kesken, vaikka luinkin sen parina iltana/yönä.