Kesäkuisena lauantaina kokoontui aika pieni ystäväjoukko keskustelemaan kirjoista, joita yhdisti ystävyys. Teeman antoi meille viime kerralla Italiassa Heluna. Aluksi nautimme kuitenkin kanakeittoa ja jälkkäriksi hiekkakakkua, joita oli leivottu jopa kaksittain. Emäntä Tupunavitsin kakku oli onnistunut, minun tekele ei. Vieläkin kaivelee, täytyy alkaa harjoitella tätä!

Kirjakeskustelut avasi Nasumurmeli, jolla ei tällä kertaa ollut ollut mitään hankaluuksia saada lukupiirikirjaansa päätökseen vaan hän oli lukenut jopa 2,5 kirjaa! Pääteos oli kuitenkin sveitsiläisen Joël Dickerin Keltainen kirjasto -sarjassa julkaistu kirja Totuus Harry Quebertin tapauksesta vuodelta 2012 (suomeksi 2014). Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikavälille 1975–2008. Murhamysteerissä pääosassa ovat kaksi kirjailijaa, ystävykset Harry Quebert ja Marcus Goldman, ja lisäksi merkittävää osaa näyttelee 15-vuotias Nola, jonka ruumis löytyy Harryn takapihalta. Tyttö oli kadonnut 30 vuotta takaperin, ja tätä huomattavasti vanhempi Harry oli ollut Nolaan palavasti rakastunut. Harryä päädytään syyttämään Nolan murhasta. Marcus haluaa auttaa ystäväänsä  ja mentoriaan, ja alkaa selvittää totuutta tapauksesta. Nasumurmeli totesi kirjan olevan erittäin vaikuttava ja yllättävine käänteineen niin voimakas lukukokemus, ettei kirja tuntunut massiivisesta sivumäärästään huolimatta edes pitkältä. Lisäksi Nasumurmeli oli lukenut Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe (sotaa, sotaa, sotaa...) ja kesken oli vielä Kjell Westön Rikinkeltainen taivas, jossa oli kyllä vahva ystävyysteema, mutta joka vaikutti vähän turhankin analysoivalta ja hidastempoiselta.

Paavo oli lukenut Anja Snellmanin kirjan Kaikkien toiveiden kylä vuodelta 2018. Kirja sijoittuu Kreetalle, joka on Paavolle sinne suuntautuneiden joogamatkojen johdosta tuttu ja tärkeä paikka. Kirjan päähenkilö, 93-vuotias, omalaatuinen Agave, elelee autioituneessa vuoristokylässä seuranaan vain aasi ja muutama muu eläin. Yhtenä päivänä Agave kuitenkin löytää vuoristopolulta pahoin loukkaantuneen naisen. Nainen, Monika, on nuori ja vieraskielinen. Agave ottaa hänet hoiviinsa ja tutustuu tähän vähitellen. Naisten välille kehkeytyy hitaasti ystävyys. Naisten taustoja käsitellään kirjassa ja samalla käydään läpi paljon mm. Kreikan historiaa sotineen, joista Agavella on myös omakohtaista ja traumaattistakin kokemusta. Paavo koki, että Monikan henkilöhahmo jäi kirjassa Agaveen verrattuna ohueksi eikä sekään koskaan selvinnyt, miksi Monika ylipäätään oli ollut vuoristopolulla. Jonkinmoinen sähläri Monika joka tapauksessa oli. Kirjan alku oli Paavon mielestä erittäin lupaava ja vaikka tarina piti loppuun asti otteessaan, ei se kuitenkaan lunastanut alun antamia odotuksia. Hyvä lukukokemus silti!

Tupunavitsi ei tällä kertaa ollut poiminut kirjaa kirjaston kierrätyshyllystä vaan ihan lainannut sen kirjastosta. Tämä kirja oli Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet vuodelta 2013, suomeksi Keltainen kirjasto -sarjassa vuonna 2014. Kirja on muuten ensimmäinen suoraan japanin kielestä suomennettu teos! Kirjan päähenkilö Tsukuru kuului lukioaikana tiiviiseen viiden ystävyksen (kolme poikaa, kaksi tyttöä) porukkaan, jota hän tapasi myös lähdettyään lukion jälkeen opiskelemaan Tokioon. Yhtäkkiä kuitenkin Tsukurun tultua kotiseudellen kukaan entisestä ystäväjoukosta ei halua tavata häntä, mutta kukaan ei mainitse syytä eikä Tsukuru osaa edes kysyä, mistä tämä voisi johtua. Hän jättää asian taakseen, kunnes kuudentoista vuoden päästä tapaa mielenkiintoisen naisen, Saran, jonka kanssa käydyissä keskusteluissa hän tulee maininneeksi ystäväjoukon torjunnan. Sara pitää tätä niin merkittävänä asiana, että hänen mielestään Tsukurun pitää selvittää asia ennen kuin heidän suhteensa voi edetä. Näin Tsukuru aloittaa entisten ystäviensä jäljittämisen tapauksen selvittääkseen. Yksi ystävistä on muuttanut Suomeen, ja näin Tsukuru lentää Helsinkiin ja käy jopa Hämeenlinnassa. Tässäkin kirjassa lankoja jäi auki, mikä oli Tupunavitsistä ärsyttävää, mutta silti kirja oli pitkän opiskelurupeaman päätteeksi erittäin nautittava lukukokemus. Tsukuru oli muuten kirjan nimessä väritön siksi, että kaikkien muiden ystäväjoukon jäsenten nimissä oli jokin väriä tarkoittava merkki, Tsukurun nimessä ei.

Oma kirjani oli Laura Honkasalon Tyttökerho vuodelta 2005. Näin viisikymppisenä oli kyllä ihan kamalaa lukea kolmenkympin korvilla olevien naisten miehenmetsästyksestä, biologisen kellon maanisesta tikityksestä ja karmeiden tyyppien perässä roikkumisesta vain siksi, että olisi joku. Valitettavasti omissakin muistoissa on kuitenkin samaistumispintaa Katrin, Tuulin ja Nupun elämäntyyliin ja tuntoihin. Ystävät ovat keskenään kovilla, kun jatkuvaa märehtimistä ja pään seinään hakkaamista käydään tuntikausia läpi. Ystävyys ei kuitenkaan ole tasapuolista, vaan usein joku on enemmän toista varten kuin toinen, ja elämäntilanteiden vähitellen muuttuessa myös ystävyys muuttaa muotoaan – ja tulee myös uusia ystäviä! Vaikka kirjan lukeminen olikin tietyllä tapaa raskasta ja sai tuskailemaan naisten epätoivoista käyttäytymistä, ei kirja ollut missään nimessä huono. En vain nyt ollut lainkaan oikeaa kohderyhmää! Luin lisäksi Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, joka pisteli vihaksi, koska jätti aivan liikaa asioita selittämättä, ja Jennifer Weinerin Ikuiset ystävät, joka oli tahmean alun jälkeen varsin erinomaista viihdettä!

Myös poissaolijoilta tuli raporttia luetuista kirjoista:
Heluna: "Luin Haruki Murakamin Auringosta länteen, rajasta etelään, jossa on kyse minäkertojamiehen lapsuuden ystävyydestä, jota tämä haikailee vuosia myöhemmin, ja sitten kun hän tapaa ko. naisen uudelleen, tämä on aivan ihmeellisen täydellinen ja salaperäinen. Heillä on romanssi, mutta lukija alkaa miettiä (ainakin minä aloin), oliko se todellista ollenkaan..."
Rimarinna: "Työn alla on Napoli-sarjan toinen osa, mutta teemakirjaksi valitsin Anna-Leena Härkösen Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia. Se on 2018 julkaistu kokoelma Härkösen kirjoituksista Apu-lehdessä 2013-2017. Kevyttä, kuivan humoristista Härköstä pieninä suupaloina - mutta kyllä niissä ajatustakin oli. Suosittelen etenkin matkalukemiseksi ja hetkiin, kun ei oikein jaksa uppoutua pitkäkestoiseen tai kovin syvälliseen tarinankerrontaan."
S.T. Ressi: "Hanya Yanagiharan Pieni elämä oli minun lukupiirikirjani, mutta en ehtinyt lukea sitä kovin pitkälle..."

Seuraava teemamme tuli Tupunavitsiltä ja se on "työ, ammatti, ura". Eli kesälomalla voi vaikka lukea työstä? Elokuussa käsittelemme teemaan soveltuvia kirjoja Paavon luona.

Ystävyydellä, Knarp.