Elokuisena sunnuntaina saimme kokoontua Paavon lukuparatiisiin järven rannalle rantasaunan terassille. Juttelimme kirjoista, mutta paljosta muustakin. Työasioista puhuttiin sekä teeman puolesta, joka oli "työ, ura ja ammatti" että omien kuulumisten ohessa. Kuulimme myös karmaisevasta ongelmasta, joka Paavolla rantasaunallaan oli. Paavo oli jäänyt nukkumaan rantasaunalleen, mutta aaltojen rentouttavan liplatuksen asemasta aallot olivatkin lyöneet niemenkärjen molemmin puolin eri tahtiin! Mikä harmonian rikkova loiskinta! Uni ei ollut tullut ilman korvatulppia. Nyt tiedämme, että mitä ihanimpaankin paratiisiin voi luikerrella katala käärme! Niin! Lukupiiri oli "myötätuntoinen".

Loiskinnasta ei ollut haittaa lukupiiriläisille eikä tällä kertaa myöskään ampiaisista, jotka yleensä ovat ahkerasti pörränneet tarjoilujen ympärillä. Nautimme kauniina kesäpäivänä grillin antimista ja kakuista mitä parhaimman maiseman äärellä. Ah. Mutta emme siis unohtaneet myöskään kirjoja!

Ensimmäisenä kirjansa esitteli Heluna. Hän on ollut nuoruudessaan vannoutunut Simon & Garfunkel -fani, heidän musiikkinsa on kulkenut Helunan rinnalla pitkän matkaa ja nyt hän luki teemaan Robert Hilburnin kirjoittaman englanninkielisen elämäkerran "Paul Simon – the life" vuodelta 2018. Kirja sopi hyvin teemaan, sillä Paul Simon on kirjan perusteella ollut musiikissaan hyvin työorientoinut, ja hänen johtotähtenään oli musiikin kautta saavutettava menestys. Kirja kertoi paljon levyjen tekemisestä ja kappaleiden synnystä, mutta ei juurikaan Simonin yksityiselämästä lapsuus- ja nuoruusaikoja lukuunottamatta. Viitteitä yksityiselämästä saa toki lauluihin kirjoitettujen tekstien kautta. Simon on myös ehtinyt riitaantua niin monen tahon kanssa, että kirjaan ei ollut haastateltu kaikkia keskeisiäkään yhteistyökumppaneita, esimerkiksi Art Garfunkelin kommentteja ei ollut. Helunalle jäi kirjasta kliininen vaikutelma, siisti tarina ilman mitään paljastuksia, ja mitä ilmeisimmin Hilburn oli käsitellyt Simonia kirjan teossa silkkihansikkain. Ehkä Simon on ollut henkilö, joka ei ole kurinalaisuudessaan koskaan ns. repäissyt missään asiassa. Kirja oli Helunalle omalla laillaan pettymys - vaikuttavaa musiikkia on tehnyt ihminen ei ihmisenä ollut lainkaan niin vaikuttava - ehkä jopa tylsä?!

Rimarinna oli lukenut teemaan Stephen Kingin "Kirjoittamisesta - muistelmia leipätyöstä" vuodelta 2000 (suomeksi 2018). Kirja on kaksiosainen, ja aluksi on omaelämäkerrallinen osuus ja sen jälkeen suositun kirjailijan kirjoittamisopas. Omaelämäkerta on hypnoottista tekstiä Kingin taattuun tyyliin, välähdyksiä hänen elämästään. King ei vaikuta katkeralta elämänsä hankaluuksien suhteen, mutta kirjan kertoman perusteella on kuitenkin helppo päätellä, miksi Kingistä tuli juurikin kauhukirjailija. Kirjaan sisältyvä kirjoitusopas on hyvin konkreettinen neuvoissaan: kuinka monta työversiota tarvitaan, miten järjestetään työtila, miksi adverbit jätetään tekstistä pois – Rimarinna oli ikäänkuin kirjoittamisen oppitunnilla Kingin kanssa! Kirjoittaessaan kannattaa aina miettiä, kelle kirjoittaa. King kirjoittaa vaimolleen, joka on myös aina ensimmäinen lukija hänen käsikirjoituksilleen. Oppaassa oli myös tekstiesimerkkejä ja näitä ei ollut käännetty suomeksi. Rimarinna lukee kohtuulllisen paljon myös englanniksi, mutta totesi näiden tekstinäytteiden kyllä haastavan englanninkielen taitoa. Kirjoittamiseen tarvitaan myös intohimoa. Kirjailijalle on yleensä itsestään selvää, miksi hän kirjoittaa: koska hänen vain täytyy.

Paavon kirja oli dekkari, jossa päähenkilön ammatti oli hieman erikoinen: hän oli hoitoeetikko. Kyseessä on yhdysvaltalaisen lääkärin David Casarettin kirja "Kuolema kukko-onnen majatalossa" vuodelta 2016 (myös suomeksi samana vuonna). Kirjan hoitoeetikko Ladarat Patalung työskentelee pohjois-thaimaalaisessa sairaalassa, ja häneen ottaa yhteyttä etsivä, joka tutkii tapausta, jossa erään naisen aviomiehet kuolevat vähän turhan tiuhaan. Heidät tuodaan sairaalan kuolintodistuksen saamiseksi ja siksi etsivä ottaa yhteyttä sairaalan hoitoeetikkoon. Kirjaa voi pitää hyvän mielen dekkarina - se ei ole raaka, höysteenä on paljon thaimaalaisia herkkuja ja ripaus romantiikkaakin mahtuu mukaan. Minäkin olen tämän kirjan lukenut. Paavoa häiritsi samankaltaisuus Mma Ramotswe -kirjoihin, joissa mainitaan Naisten etsivätoimisto nro 1 – Casarettin kirjojen kannessa lukee puolestaan "Chiang Main Eettinen etsivätoimisto 1". Ykkönen tarkoittanee sarjan ensimmäistä osaa, sillä jo toinenkin hoitoeetikon etsiväntyöstä kertova kirja on suomennettu, mutta tiettyjä samankaltaisuuksia Mma Ramotsween kyllä on, kuten päähenkilön rakkaus autoonsa ja ruokaan. Kirjan sijoittuminen Thaimaahan on kyllä aika harvinainen juttu, ja kirja on joka tapauksessa sekä Paavon että minun mielestä lukemisen väärti.

Tupunavitsi oli palannut jälleen kirjaston kierrätyshyllylle ja löytänyt sieltä kirjan eläinlääkärin työstä. Tämä kirja on varsinainen klassikko, James Herriotin Kaikenkarvaiset ystäväni vuodelta 1972 (suomeksi 1974). Kirja ja siihen perustuva tv-sarja oli tuttu kaikille muille paitsi kuopuksellemme Rimarinnalle, ja hän saikin kirjan itselleen kierrätettäväksi. Itse kirjaesittelystä tuli melkoista muistin verestystä. Muistelimme joukolla Jamesia, Heleniä, Siegfriediä, Tristania, rouva Pumpreytä ja Tricki Woota...ja Tupunavitsi luki kirjasta pätkän, jossa juurikin rouva Pumprey ja Tricki Woo olivat Herriotin asiakkaina. Heluna soitti puhelimestaan tv-sarjan tunnusmelodian. Mutta siis, Kaikenkarvaiset ystäväni ja jatko-osansa ovat erinomaisia kirjoja kaikille, jotka pitävät eläimistä tai joita kiehtoo entisajan maalaiselämä!

Oma kirjani oli Satu Rämön ja Hanne Valtarin "Unelmahommissa - tee itsellesi työ siitä mistä pidät" vuodelta 2017. Kirjassa puhuttiin suurimmaksi osaksi bloggaamisesta työnä ja yrittäjyydestä. Enimmäkseen asioita käsitellään kirjoittajien omista lähtökohdista käsin – heillä on molemmilla menestyvä blogit, Lähiömutsi ja Salamatkustaja – mutta myös muiden tapausesimerkkien kautta. Kirjassa neuvotaan, kuinka voi tehdä sitä, mistä pitää ja missä on hyvä, ja "poimia näin ihan reilusti rusinat työelämän pullasta". Nykyään on monenlaista kokemusasiantuntijaa, jotka puhuvat asioista vakuuttavasti ties mihin pohjautuen, mutta nämä kirjoittavat ovat koulutettuja ja päteviä ammattilaisia, jotka tietävät, mistä kirjoittavat. Kirja on ihan hyvä, mutta en silti pidä maailmasta, jota se edustaa. Kirjassa viitataan usein mediassa tapahtuneesen murrokseen, joka paljolti tarkoittaa sitä, että nykyään luetaan blogeja ja sosiaalista mediaa ja kuunnellaan tubettajia, kun puolestaan lehdet kituuttavat hengissä pysymisen rajamailla. Miten ihmeessä tähän on tultu? Tilaan heti jonkun lehden pysäyttääkseni kehityksen...

Poissaolijoiltakin saimme raporttia heidän lukemistaan kirjoista.

S. T. Ressi oli lukenut Markku Pietikäisen kirjan Kellari. "Tässä fantasiakirjassa on kaksi kertojahahmoa: Pinamunte, jonka akateeminen ura pääkakupungissa ei ole tahtonut oikein edetä, ja Anton, poika syrjäisestä vuoristokylästä. Pinamuntea on tutkijana aiemmin heitelty yliopistolla vähän sinne tänne. Nyt yllättäen laitoksen johtaja jättäytyy syrjään ja Pinamunte pyydetään yllätyksekseen johtamaan laitosta määräajaksi. Vaimolle asia ei näyttänyt olevan yllätys, ja pian käykin ilmi, että vaikutusvaltainen appiukko on yllättävän urakäänteen takana. Pinamunte ja appiukko eivät ole oikein väleissä, ja appi suoraan kertookin järjestäneensä vävylleen näytön paikan yksinomaan tyttärensä vuoksi. Jo pestin alkuvaiheessa ilmenee, että Pinamunten laitos, kokeellisen luonnontieteen instituutti, on lakkautusuhan alla eikä tulevaisuus näytä lupaavalta. Koko laitoskin pakotetaan muuttamaan arvokkaalta paikalta entisen sotilastukikohdan rapistuneisiin tiloihin.

Antonin kylässä majailee sotilaita, jotka ovat vuoristossa piileskelevien kapinallisten perässä. Kymmallisten tapahtumien takia aletaan epäillä, että syrjäkylän ihmisillä on telepaattisia kykyjä. Kyläläiset tietenkin pyrkivät pitämään kykynsä salassa. Niinpä kylästä viedään ihmisiä, mm. Anton ystävineen, tutkittavaksi Pinamunten johtaman laitoksen tiloihin, tarkemmin sanottuna entisen sotilastukikohdan kellariin, jossa onkin sopivasti majoitustilat (sellit) valmiina.

Nopealukuisen kirjan tapahtuma-aika oli alle vuosi, vuorotellen seurattiin aikaansaamattoman Pinamunten pyrkimystä päästä parempiin piireihin ja Antonin vaiheita. Tuntuisi sijoittuvan jonnekin entisen Neuvostoliiton alueelle. Ahdistava kirja, jätti minulle herkkänä ihmisenä epämukavan olon, varmaan eniten siksi, kun oli fantasiakirjaksi paljon liittymäpintaa todellisuuteen."

Nasumurmelin kirjoitti seuraavasti: "En ehtinyt valita mitään uutta kirjaa aiheeseen, mutta sekä Suomalaisessa metsäkylvyssä (julk. 2019) että Metsän parantavassa voimassa (suomeksi 2019, alkuper. 2017) kirjoittajat työskentelevät tutkien metsän terveysvaikutuksia ja toimittaja, maantieteilijä, FM Marko Leppänen on toteuttanut Hgin Vartiosaareen terveysluontopolun. Metsäkylvyn biologi, FT Adele Pajunen ja em. maantieteilijä ovat aviopari, jotka asuvat Sipoonkorvessa ja työskentelevät viralliseen terveydenhuoltoon kytkeytyvän Terveysmetsä-toiminnan kehittäjinä.
Metsän parantavan voiman on kirjoittanut amerikkalainen tietokirjailija ja toimittaja Florence Williams, joka tutustuu Suomen lisäksi Japanissa, Etelä-Koreassa, Yhdysvalloissa, Skotlannissa ja Ruotsissa tehtyihin tutkimuksiin metsän positiivisista vaikutuksista terveyteen ja henkiseen hyvinvointiin. Ulkoilu luonnossa edistää muistia, oppimista, ajattelua, tarkkaavaisuutta, luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä."

Seuraavalla kerralla kokoonnummekin Nasumurmelin luokse, ja teemana on silloin Paavon valitsema "henkisyys, hengellisyys". Tapaamisiin!

Kirjaperhosten puolesta, Knarp.