Maaliskuussa kokoonnuimme Liinun luo Hattulaan teemanamme kuvataiteet. Kun herkkujen luota ruokapöydästä taas selvittiin, niin teeman antanut Nasumurmeli pääsi aloittamaan oman kirjansa esittelyllä.

Nasumurmeli oli kuunnellut teemaan Kati Tervon kirjan Iltalaulaja vuodelta 2017, lukijana hyvin tähän sopiva Milka Ahlroth.  Kirja on sekoitus todellisia tapahtumia ja fiktiota. Pääosassa on kuvataiteilija Ellen Thesleff, ja tarinassa Ellen pyytää nuoren maalaistyttö Taimin mallikseen Muroleen kesähuvilalleen Ruovedellä. Taimi on fiktiota. Kirjan nimi Iltalaulaja tulee siitä, että Ellen oli hyvin ihastunut lintuihin - kun muut metsästivät ja söivät niitä, Ellenille ne olivat ystäviä. Ellen oli viettänyt paljon aikaa Italiassa ja kaipasi sinne, ja kirjassakin hän muistelee paljon Italian aikojaan. Kirjassa on myös paljon kiinnostavaa lähihistoriaa kuten esimerkiksi Kuru-laivan uppoaminen vuonna 1929. Historialliset faktat Muroleesta ja Tampeereesta ovat kirjassa myös totta. Ja saimme tähän kirjaan suosituksen!

Rimarinnan varsinaisesti teemaan valitsema kirja oli sen sortin järkäle, että hän otti rinnalle suunnitelma B:n ja lukaisi Göstän pieni taidekirjasto -sarjaan kuuluvan kirjan Albert Edelfeltistä, jonka on kirjoittanut Maria Vainio-Kurtakko. Kirja on ilmestynyt vuonna 2023. Rimarinna totesi, että kun on lukenut Syrjästäkatsojan tarinoita, on Edelfeltistä jo hyvä käsitys, mutta toki biofiktio hämää. Nyt tuli puhtaasti historiallista faktaa, mikä olikin mielenkiintoista. Rimarinna pohti myös, miksi taideteoksia ei tarinallisteta. Nyt tarinat teoksien takaa kuulee vain opastetuilla kierroksilla, mutta voisiko rinnalla olla QR-koodi, jota kautta pääsi käsiksi teoksien saloihin? Rimarinna selätti myös sen järkäleensä lukemalla ja kuuntelemalla. Tämä kirja oli Donna Tarttin 800-sivuinen Tikli vuodelta 2013, suomeksi 2014. Kirjan kannessa on pieni lintu, Tikli, ja koko kirja kietoutuu vuonna 1654 valmistuneen Tikli-maalauksen ympärille. Kirjan alkuasetelmassa äiti ja hänen poikansa menevät taidemuseokäynnille. Pojan hulttioisä on jättänyt perheensä ja poika on ajautunut kaikenlaisiin hankaluuksiin. Museossa tapahtuu räjähdys ja vanhan miehen usutuksesta poika varastaa sieltä Tikli-taulun. Pojan äiti kuolee räjähdyksessä, ja poika tauluineen muuttaa isänsä luo, missä eletään huonoa elämää. Kirja kertoo taulusta ja kuvataiteen voimasta, mutta myös rikkinäisen pojan kasvutarinan. Huolimatta sivumäärästä lukukokemus oli erittäin hyvä eikä edes mikään koettelemus. Palkittuun kirjaan saimme lukusuosituksen!

Minä luin teemaan kahden kirjan verran biofiktiota. Ensin ajattelin lukea vain Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan kuudennen osan Taiteilijan vaimo vuodelta 2018, mutta kun Silent Book Club Porin kokoontumisessa esiteltiin Katja Kärjen kuvanveistäjä Eeva Ryynäsestä kertomaa kirjaa Evan neljä elämää vuodelta 2024, päätin lukea myös sen. Taiteilijan vaimo sijoittui sotien väliseen aikaan sekä Suomeen että Pariisiin, ja siinä ovat mukana monet sen ajan kuuluisat taiteilijat ja ajan ilmiöt. Päähenkilönä on Kirsti Aaltonen os. Eriksson, joka on avioitunut kuvanveistäjän kanssa. Kirsti itse on muotisuunnittelija. Enni Mustosen kerrontaa on kyllä mukava lukea, mutta suurempi elämys oli kuitenkin Evan neljä elämää. Taiteilijapiirien ahdasmielisyys, kateus ja helsinkikeskeisyys tulee hyvin esille, mutta ennen kaikkea Eeva Ryynäsen palava intohimo puun veistämiseen. Olen joskus käynyt Ryynästen taiteilijakodissa Paaterissa Lieksassa, ja nyt olisi mukava käydä uudestaan.

Paavo kuunteli teemaan äänikirjan Reidar Särestöniemestä. Kirjan Reidar - Muistiinmerkintöjä Reidar Särestöniemen elämästä vuodelta 2025 on kirjoittanut Brita Polttila, ja lukenut äänikirjaksi hänen tyttärensä Eva Polttila. Kirja on ilmeisesti saatavilla vain äänikirjana. Brita Polttila oli Särestöniemen hyvä ystävä. Särestöniemi ei saanut elinaikanaan taiteestaan tunnustusta vaan häntä halveksittiin taiteilijapiireissä. Kaupallinen menestys aiheutti toisaalta myös kateutta. Pienessä kylässä asuminen oli myös omanlaisensa haaste, sillä Särestöniemi oli pienestä pitäen erikoinen taitelijaluonne, jolla oli valtava polte taiteen tekemiseen, eikä homouskaan auttanut asiaa. Särestöniemi rakasti värejä ja piilotti rakkauttaan tauluihinsa. Myös Kekkonen oli Säreistöniemen ystävä. Paavo totesi, että kirja oli hieno - taitava ajankuva, joka auttoi myös ymmärtämään Säreistöniemen teoksia.

Helunalla tuli aika vastaan ja hän ei ihan ehtinyt lukea loppuun valitsemaansa kirjaa, joka oli Jyrki Erran Lyijyvalkoinen vuodelta 2020. Hän kuitenkin luki kirjan loppuun lukupiirin jälkeen. Kirja on trilleri, jossa minäkertoja on taidemaalari, joka on tehnyt lopputyönsä jäljentämällä Caravaggion maalauksen. Caravaggiot ja niiden aitous on myös tarinassa isossa roolissa, samoin taidemaalarin vaimon katoaminen. Kirjassa on paljon käänteitä ja salamyhkäisiä henkilöitä, mikä tekee välillä haastavaksi pysyä kaikessa kärryillä, mutta mukaansatempaava, vaikkakin välillä ahdistava, trilleri joka tapauksessa. Heluna tunnisti kirjassa myös jotain danbrowntyylistä. Helunaa ihastutti erityisesti kirjan kieli ja hienot kuvaukset, unohtamatta Italian tunnelmia! Ja suositus tuli..!

Tupunavitsi luki teemaan kolme kirjaa. Ensimmäinen oli Leena Krohnin Näköisyys tältä vuodelta. Kirja kertoo kuuluisasta taitelijasta, joka on antanut Horkka-nimiselle harjoittelijalleen kesätyön tilausmuotokuvien tekijänä. Horkka on kirjan päähenkilö, ja hänelle tulee kesän aikana monenlaisia persoonia maalattavaksi. Esimerkkeinä mainittakoon therian-tytöt kissanaamareineen ja alastonkuva 100-vuotiaasta mummosta.. Tästä kirjasta Tupunavitsi piti kyllä, mutta varsinaisen vaikutuksen teki toinen kirja, Joel Haahtelan Yö Whistlerin maalauksessa vuodelta 2023. Haahtela on psykiatri ja ortodoksidiakoni, joka kirjoittaa verkkaisia ja ajatuksia herättäviä kirjoja. Kirjaperhosille sopivasti tässä kirjassa pääosassa  on perhoskerääjä, joka haluaa kirjoittaa perhoskirjan, ja lähtee siksi perhostutkijan luo. Kirjassa ei tapahdu paljon, mutta teksti on nautittavaa. Kirja on luettavissa nopeasti, mutta sitä ei ehkä kannata lukea nopeasti. Tupunavitsi hurahti Haahtelaan, luki tältä lisää (Sielunpiirtäjän ilta, myös teemaan sopiva, kertoo hollantilaisesta kuvataiteilijasta) ja uskaltaa jo todeta, että Joel Haahtela on hänen suosikkirjailijansa!

Liinu yritti lukea teemaan Olivia Laingin Yksinäisten kaupungin vuodelta 2016 (suomeksi 2024), mutta kesken jäi. Hän jaksoi sivulle 86 302-sivuista kirjaa - siinä vaiheessa Liinu oli saanut tarpeekseen taiteilijoista, joilla oli tuntemuksia erillisyydestä toisiin. Liinu totesi, että tämä yksinäisyyden pähkiminen alkoi jo johtaa pään halkeamiseen. Mainittakoon, että Andy Warhol oli yksi taiteilijoista, jonka yksinäisyyttä käsiteltiin, ja tämä oli jopa mielenkiintoista. Liinu kuitenkin päätyi vaihtamaan kirjaa, ja uusi valinta oli Pia Feinikin, Janne Laineen ja Anne Mäkelän tietokirja Koti + taide, taidesisustamisen käsikirja vuodelta 2014. Kirja antaa hyödyllisiä neuvoja taiteen hankintaan, ripustamiseen, huoltamiseen jne. Liinulle uusi tieto oli, että kyllä taidetta voi ripustaa vaikka TV:n päälle - hän oli aiemmin ajatellut, että näin ei voi tehdä. Kirja neuvoo myös ripustamaan voimakkaimman teoksen asetelman oikeaan ylänurkkaan ja keveimmän vasempaan ylänurkkaan. Kirja vakuutti Liinun ja meidät muutkin, joskin päädyimme myös keskustelemaan silikoniteipin mahdollisuuksista taulujen kiinnittämisessä..!

Myös Jänis oli lukenut teemaan kaksi kirjaa. Ensimmäisenä esittelyssä oli Ann-Christin Antellin Valkea lilja vuodelta 2025 - kirja on naantalilaisen Adelin perheen lahjakkaista sisaruksista kertovan trilogian ensimmäinen osa. Kirjassa perheen keskimmäinen tytär Lily saa mahdollisuuden lähteä isoäitinsä mukana Firenzeen tutustumaan taiteeseen. Jänis totesi, että kirjan juoni oli vähän höttöinen, mutta kyllä hän silti tästä tykkäsi. Toinen Jäniksen lukema kirja oli erityyppinen. Emmy Abrahamssonin ja Hanna Jedvikin Taiteilijan kuolema vuodelta 2023 (suomeksi 2025) on trilleri, jossa kaksi keskenään hyvin erilaista reportteria saavat suuren tilaisuuden, kun he pääsevät tekemään podcastia itsemurhan tehneestä taiteilijasta. Taiteilijan perheessä ei mikään ole sitä miltä näyttää ja kulisseja pidetään loppuun asti yllä. Oliko itsemurha lainkaan? Kirjassa on yllättävä loppuratkaisu, ja kokonaisuutena oikein viihdyttävä kirja!

Seuraavan kerran kokoonnumme kesäkuussa Rimarinnan luo. Teemaksi Liinu antoi kunkin omana syntymävuonna ilmestyneet kirjat. Mielenkiintoista!

Tapaamisiin,

Kirjaperhosten puolesta,

Knarp.

Tammikuun päätteeksi kokoonnuimme Nasumurmelin luokse Tuusulaan keskustelemaan toivosta ja toiveista; teemasta, jonka Tupunavitsi edellisellä kerralla antoi. Lasagne ja sitruunatorttu antoivat keskustelijoille hyvää energiaa - ilmankos meillä oli taas niiiin hyvät jutut!

Tupunavitsi esitteli ensimmäiseksi lukemansa ja toiveikkaiksi olettamansa kaksi kirjaa. Ensimmäinen kirjoista oli Golnaz Hashemzadeh Bonden Olimme kerran vuodelta 2017 (suomeksi 2018). Kirjaa kertoo Iranista Ruotsiin muuttaneen naisen tarinaa. Hänellä on ikävä mies, tytär, johon etäinen suhde.. sairautta, ahdistusta ja ankeutta. Kirjasta oli toivo hyvin kaukana, mutta se laittoi ajatuksia liikkeelle. Tupunavitsi totesi, että kirja on hyvä lajissaan, mutta olisi sopinut paremmin johonkin muuhun teemaan. Toinen Tupunavitsin kirja oli Susan Madisonin Toivon väri vuodelta 2000 (suomeksi 2001). Kirja kertoo nelihenkisestä perheestä (opettaja-isä, juristi-äiti, kaksi teini-ikäistä), joka näyttää ulospäin onnelliselta, mutta totuus on toinen. Kirja oli vieläkin ankeampi kuin edellinen. Kuolemaa, ahdistusta. Kirjassa kovasti toivottiin, että jotain ei olisi tapahtunut, mutta kun oli. Ankeudesta toiseen.

Minä valitsin teemaan Emily St. John Mandelin dystopian Asema 11 vuodelta 2014 (suomeksi 2022). Tämän dystopian lupailtiin olevan varsin toiveikas. Kirjassa georgialainen influenssa alkaa tappaa ihmisiä niin nopeasti ja laajasti, että koko yhteiskunta romahtaa. Romahduksesta alkaa uusi ajanlasku ja harvat selvinneet elävät ihan toisenlaista elämää kuin me - heillä ei esimerkiksi ole sähköä. Kirjassa ovat pääosassa kiertävä teatteriseurue ja lentokentälle asettunut  selviytyneiden porukka. Todella mielenkiintoinen kirja ja vähän toiveikaskin..! Toisena kirjana luin Mèlissa Da Costan Toivoa versovat päivät vuodelta 2020 (suomeksi 2025). Kirja kertoo surusta selviämisestä ja se oli ihan hyvä. Selviämisen resepti olivat tässä aika, yksinolo, ystävät ja läheiset sekä puutarhanhoito.

Paavo oli valinnut teemaan Sanaka Hiiragin kirjan Unohdettujen muistojen valokuvaamo vuodelta 2019 (suomeksi 2024). Kirjan valokuvaamo on elämän ja kuoleman välitila, jonne aina pölähtää juuri kuolleita ihmisiä. Valokuvaamossa on valokuvanippu heidän elämästään, yksi kuva jokaisesta päivästä. Juuri kuollut voi valita kuvista jonkun ja palata johonkin elämänsä tärkeään hetkeen valokuvaajan kanssa, ja valokuvaaja ottaa tästä hetkestä kuvan. Sen jälkeen kuollut lähtee muistoineen pois välitilasta. Kirja oli erikoinen, koskettava ja yllättävä, ja sisälsi kolmen kuolleen tarinat. Juttelimme, että asetelmasta tulee mieleen myös japanilainen kirjasarja "Ennen kuin kahvi jäähtyy" jne., jossa on vähän samankaltainen tapahtumakuvio. Paavo suositteli kirjaa.

Helunan kirja oli tietokirja, Rutger Bergmanin Hyvän historia vuodelta 2019 (suomeksi 2020). Kirjan tavoitteena on selvittää, onko ihminen lähtökohtaisesti hyvä vai paha. Kirjassa kulkee rinnakkain kaksi filosofiaa ja samalla kaksi puolta asiaan. Kirja on täynnä esimerkkejä ja se on helppoa luettavaa. Kirjassa esitetään, että sotiminen on tullut kaupungistumisen ja väestönkasvun myötä. Metsästäjäkeräilijät olivat ystävällisempiä myös vieraita kohtaan. Lähteitä on paljon, mutta toki kirjailijalla on oma näkökulmansa puolustettavana. Lopputulema on, että ihminen on hyvä aluksi, mutta oppii helposti pahan.

Jänis luki Sanna Marinin kirjan Toivo on tekoja vuodelta 2025. Kirja on käännös, sillä se on kirjoitettu ensin englanniksi!  Tämä näkyy kirjan kielessä, eli se on vähän heppoista suomea. Marin uskoo parempaan maailmaan ja on maailmanparantaja itsekin. Erityisen kiinnostavaa oli lukea kirjasta korona-ajasta. Myös demareiden koukerot olivat mielenkiintoisia politiikkaa vähemmän seuranneelle. Huomionarvoista on myös se, että Marin puhui kirjassa aina hyvin kauniisti ex-miehestään Markuksesta. Alussa kirja tuntui selittelevältä ja jenkeille kirjoitetulta, mutta loppujen lopuksi kirja ei ollut elämäkertana lainkaan huonoimmasta päästä. Kirja on asiallinen ja se on käynyt läpi myös faktantarkastuksen. Jänis luki teemaan myös toisen kirjan, Fiona Valpyn Sypressisokkelon vuodelta 2023 (suomeksi 2025). Kirjassa selvitellään vanhoja tapahtumia. Se ei ole varsinainen rakkausromaani. Tapahtumat sijoittuvat toscanalaiseen villaan ja tapahtuvat kahdessa ajassa, 2015 ja 1943. Jänis totesi, että hän on saanut tarpeekseen kahdessa tasossa liikkuvista tarinoista, mutta hänellä heräsi kuitenkin oma toive viettää joskus aikaa vaikka kuukausi Toscanassa.

Rimarinna kuunteli teemaan Katariina Hakaniemen Hän kuuli lintujen laulavan vuodelta 2025. Kirja kuuluu "Tarinoita toivosta" -sarjaan. Tämä sarjan osa kertoo nuorisopsykiatri Mikaela Blomqvist-Lyytikäisen tarinan. Elämässä on kaikki hyvin, mutta yhtäkkiä hän noin 40-vuotiaana on palaamassa seurakuntatapahtumasta kotiin ja keho alkaakin muistaa asioita, joita mieli ei vielä muistanut. Lapsuuden traumat tuolloin koetusta hyväksikäytöstä palaavat, ja Blomqvist-Lyytikäinen joutuu kolmeen otteeseen laitoshoitoon. Pahin pelko hänellä oli, että hän menettää lääkärinoikeutensa, ja näin osin käykin. Kirja oli hyvä, mutta ei todellakaan mikään hyvän mielen kirja. Kirjassa jäi vähän epäselväksi, kuinka Blomqvist-Lyytikäinen toipui - yhdellä psykoterapeutilla oli joka tapauksessa merkittävä rooli. Mutta hän toipui kuitenkin, ja kirjan tärkeä sanoma onkin, että toivottomia tapauksia ei ole. Toisen teemaan valitsemansa kirjan Rimarinna oli saanut joululahjaksi tyttäreltään. Tämä kirja oli ilmiöksi noussut Mel Robbinsin Let them -teoria vuodelta 2024, suomeksi 2025. Mel Robbinsilla ei ole mitään psykologin koulutusta, mutta siitä huolimatta Let them -teoria on mullistanut maailmaa. Sen sanotaan muuttavan ajattelua pysyvästi. Perusajatus on siinä, että toista ei voi muuttaa, mutta omat vaihtoehdot ovat, mitä tilanteessa voi ja saa tehdä. Muu on osastoa Let them. Kirjassa on jotain samaa kuin Coelhon Alkemistissa. Rimarinnaa ärsytti kirjailijan omakehu eikä kirja ole välttämättä kirjana nyt niin hyvä, mutta JOTAIN siinä on!

Nasumurmeli oli lukenut teemaan deittailumaailmaan sijoittuvan Milja Kauniston Parfait amour vuodelta 2025. Kirja oli kevyt hyvän mielen romaani. Kirjassa hyödynnetään tekoälyä sopivan kumppanin etsinnässä, ja parinmuodostuksessa auttavat it-yritykset tarjoavat kalliita kaupallisia sovelluksiaan. Yritysten välillä on kilpailua ja ihmisillä erilaisia lähtökohtia kumppanin etsintään. Nasumurmeli totesi, että aluksi kirjassa meinaavat eri henkilöt mennä sekaisin, mutta loppujen lopuksi ihan mukava kirja.

Liinu oli yrittänyt lukea teemaan Nick Hornbyn kirjaa Alas on pitkä matka vuodelta 2005 (suomeksi 2006), joka on kertomus ryhmäitsemurhasta. Tornitalon katolla parveilee uudenvuodenaattona ihmisiä, joilla on aikeenaan päättää päivänsä. Liinu ei tykännyt kirjan tyylistä ja kirja olikin vielä lukupiirin aikaan kesken. Muut harrastukset ja melkein sähkömies ovat pitäneet Liinun niin kiireisenä, että hän ei todennäköisesti myöskään lue kirjaa loppuun, koska hän ei edes pitänyt siitä. Olen itse tämän kirjan lukenut - ei Hornbyn parhaita, mutta luettava kuitenkin.

Ja sitruunatortun huvetessa loppuu myös lukupiiri ja esiteltävät kirjat. Mutta ei hätää - Nasumurmeli antoi meille jo uuden teeman ja maaliskuussa kokoonnumme Hattulaan. Uusi teema on kuvataiteet, joka oli edellisen kerran teemanamme vuonna 2020, joten aikaa on mennyt. Saas nähdä, mitä tänä vuonna luetaan!

Syksyllä Pohjanmaalla Heluna antoi meille teemaksi aiheen "matkalla", jota talven kynnyksellä kokoonnuimme käsittelemään Tupunavitsin luokse Tampereelle. Ennen kirjallisia matkoja söimme kuitenkin Tupunavitsin luona varsin maittavat "matka"eväät..!

Heluna aloitti kirjaesittelyt lukemallaan Mikael Hisingerin matkakirjalla Halki vanhan Euroopan. Hisinger on kirjoittanut kirjan vuosina 1783-1784, ja se on ilmestynyt suomeksi Jouni Kuurnen suomentamana ja toimittamana vuonna 2012. Kyseessä on suomalaisen aatelisnuorukaisen Grand Tour Euroopassa, ja Heluna totesi sarkastisesti, että kaikki ruukit tuli varmasti tutkittua. Myös armeijan harjoituksien kuvaaminen on saanut kirjassa runsasti tilaa. Pienenä yksityiskohtana voi todeta, että matkalaisen mielestä Kööpenhaminassa oli rumia naisia, jotka myös pukeutuivat rumasti. Heluna kiteytti lukukokemuksena siihen, että tätä insinöörimäistä kirjaa ei kannata lukea - kiinnostavinta siinä oli 60-sivuinen prologi.

Tupunavitsin kirjavalinta oli Jonas Jonassonin Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi vuodelta 2009 (suomeksi 2010). Kirja on Forrest Gump -tyylinen veijaritarina, jossa Allan Karlsson karkaa vanhainkodista juuri ennen 100-vuotisjuhliaan. Hän saa karkumatkansa alussa puolivahingossa mukaansa matkalaukullisen riihikuivaa rahaa, ja pakomatkalla hänellä ovat perässään sekä rikolliset että viranomaiset. Kirjassa Allan kaikkien karkumatkansa vaiheiden ohessa muistelee elämäänsä ja tapaamiaan ihmisiä. Kirjassa on hurja vauhti, ja Allan ennättää satavuotiaanakin vielä Balille, mutta kaikkea on jotenkin liikaa. Tupunavitsi totesi, että puolet vähempikin olisi riittänyt, ja piti kirjasta tehtyä  elokuvaa parempana kuin kirjaa, koska se oli jo sopivasti typistetty.

Liinu kuunteli teemaan Inari Fernándezin Lemmentulet-trilogian avausosan Vapaus vuodelta 2025. Kirjan päähenkilö Camilla muuttaa avioeronsa jälkeen Lappiin ja löytää itsensä seksuaalisesti "Tinder-Lapissa".  Kirja on fiktiivinen, vaikka kirjailija itsekin on eronnut, asuu Lapissa ja vietti ennen uutta vakiintumistaan villiä elämää Tinderin siivittämänä. Yhtymäkohtia omaankin elämään siis on. Kuten arvata saattaa, kirja sisältää paljon seksiä yksityiskohtaisesti käsiteltynä, mutta myös runsaasti Lapin luonnon ja avioeron jälkeisten tuntemusten kuvausta. Liinu harkitsee jopa aidon kirjan ostamista itselleen, mikä kertoo jo paljon siitä, tuliko tästä lukusuositus..!

Jänis oli lukenut teemaan kaksi kirjaa. Ensimmäinen niistä oli Anna-Katri Räihän Menolippu kaikkialle - Yksinmatkaajan käsikirja vuodelta 2024. Jänis kiinnostui kirjasta, koska seuraa kirjoittajaa Instagramissa, missä hänen tilinsä nimi on Adalminas Adventure. Räihä on ensimmäinen suomalainen nainen, joka on käynyt maapallon jokaisessa maassa. Käsikirjan ohjeet voivat tuntua vähän naiveilta, jos on jo matkustellut, mutta kirja tarinoineen on kuitenkin ihan mielenkiintoinen. Jäniksen toinen kirja oli Laura Malmivaaran ja Antti Heikkisen dialogimuotoon kirjoitettu Pelkkää hyvää vuodelta 2025. Kirjassa päähenkilöt Laulaja ja Toimittaja tapaavat Nilsiässä Aunen baarissa. Toimittaja on maanisesti kaivellut tietoja laulajasta, jolla ei ole juurikaan keikkoja. Jänis totesi, että dialogin lukeminen vaati kyllä keskittymistä, ja luvattu hersyvyys löytyi vasta kirjan lopussa.

Nasumurmelin valinta teemaan oli Riikka Pulkkisen Viimeinen yhteinen leikki vuodelta 2024. Kirjan päähenkilöitä ovat Maj, Eelis ja Nova, ja kirja rakentuu Eeliksen katoamisen ympärille. Maj on Eeliksen puoliso, heillä on lapsia, ja Nova on Eeliksen entinen tyttöystävä, jolla on merkitystä Eeliksen katoamisen selvittelyssä. Eelis on aikanaan osallistunut kesäleirille, jolla hän on saanut terapeuttisia hoitoja - voiko näillä olla vielä merkitystä ja voivatko ne muuttaaa persoonaa? Kirja on kauniisti ja hyvin kirjoitettu, ei kaikista kevyin, mutta pitää otteessaan. Ihan loppuun asti kirjassa Nasumurmeli ei vielä ollut päässyt, mutta kokonaan hän oli kuitenkin lukenut Terhi Tarkiaisen romaanin Peto irti, jossa matkataan kalevalaisissa maisemissa. Mutta ei tästä nyt enempää.. vampyyrikirjat tuntuvat meillä jakavan mielipiteitä.. ;-)

Oma kirjani oli Heli Laaksosen Lähtisiks föli? vuodelta 2015. Kirja koostuu lyhyistä kolumnityyppisistä kirjoituksista - lounaismurteella kirjoitettuja tietenkin - joita on osin julkaistu aiemmin eri kanavilla. Kirjoitukset kertovat matkustamisesta eli pääosin Laaksosen runokiertueista kotimaassa. Muutama kauemmaksikin suuntautunut reissu mahtuu mukaan. Laaksonen kertoo mukavasti eri paikkakunnista ja kommelluksistaan, tavastaan pakata, eksyä ja somistaa. Kirja on iloista ja helppoa luettavaa, josta tulee hyvälle tuulelle.

Paavolla oli kaksi matka-aiheista kirjaa esiteltävänä, joista ensimmäinen oli kepeää viihdettä edustava Lucy Diamondin Lomasaari lohtua kaipaaville vuodelta 2024 (suomeksi 2025). Ja saarihan sijaitsee tietenkin Kreikassa. Paavo totesi, että kirja oli yllättävänkin hyvä!  Erityinen plussa myös siitä, että päähenkilöt ovat monenikäisiä. Toinen Paavon kirja oli Mélissa De Costan Kaikki taivaan sini vuodelta 2019 (suomeksi 2024), jossa nuoruusiän Alzheimeriin sairastunut mies etsii ilmoituksella matkakumppania viimeiselle seikkailulleen, ja saa mukaansa elämänkolhiman Joannen. Paavo totesi, että kirja oli mietelauseineen ja koskettavine käänteineen todella hyvä. Kirja oli jo tuttu muutamille lukupiiriläisille.

Rimarinna ei päässyt mukaan kokoontumiseen, mutta lähetti raportin lukemistaan kirjoista:

Pitkään lukupiirin sivuraiteilla viihtynyt S. T. Ressi lähetti raportin lukemastaan kirjasta! Hän oli matkannut suomalaisen miehen mielenmaisemaan ja tähän siivittänyt kirja oli Samuli Putron Elämäni miehet vuodelta vuodelta 2025. "Terapeuttinen matka suomalaisen miehen mielenmaisemaan. Oli kiinnostava ja Putron tekstiä oli ilo lukea. Ahmin tuon päivässä."

Seuraavan kerran kokoonnumme tammikuun lopussa Tuusulassa Nasumurmelin luona. Teemana ovat tuolloin toivo/toiveet. 

Tapaamisiin!

Kirjaperhosten puolesta, 

Knarp.

Vaikka voisi ajatella, että lukupiirissä kirjat ja niistä keskusteleminen ovat tärkein prioriteetti, niin koskaan niillä ei aloiteta. Eikä varsinkaan lukupiirin syysretkellä, jossa yhteiseen viikonlopun viettoon on mahdutettu paljon muutakin ohjelmaa. Yleensä ensiksi syödään. Niin oli nytkin, kun saavuimme syysretken kohteeseemme eli Ylistaroon Helunan "mökille", joka on vanha maalaistalo. Ihanat tarjoilut odottivat matkalaisia.

Ruoan päälle lähdimme Wanhaan Markkiin, joka oli valikoitunut tämänkertaiseksi vierailukohteeksemme. Wanha Markki on eläinten vanhainkoti, jonka ihastuttavia asukkaita saimme tervehtiä syksyisessä säässä - välillä tuli ihan kunnolla vettä.

Vielä Wanhan Markin jälkeenkään ei ollut kirjojen vuoro, koska oli iltapäiväkahvien aika... Ja että oli herkullista sitruunatorttua!

Ja sitten lopultakin siirryimme kirjojen pariin..! Meillä oli käsittelyssä Paavon viime kerralla antama teema, jonka mukaisesti kehotettiin valitsemaan luettavaksi kirja, jonka genren kokee itselleen vieraaksi tai jopa vastenmieliseksi, tai muutoin itseä haastavan kirjan. Jo matkan varrella facebook-ryhmäämme alkoi tulla kommentteja, jotka antoivat ymmärtää, että ihan helppo teema ei ollut kyseessä, vaikkakin mielenkiintoinen..!

Paavo itse oli päättänyt lukea teemaan Terhi Tarkiaisen vampyyrisarjan aloitusosan Pure mua vuodelta 2018. Vampyyrikirjat ovat jotain, mikä ei ajatuksena yhtään kolahda Paavoon, mutta nyt hän päätti yrittää. Minä olin kerran kehunut tuota kirjaa lukupiirikokoontumisessa, mutta ilmeisesti tälle ei pistetty paljon painoa, sillä myös Nasumurmeli ilmoitti valinneensa saman kirjan HAASTEEKSEEN. Lopputulema oli, että Paavoa vampyyrit eivät edelleenkään vakuuttaneet ja kirjan lukeminen oli tosiaan ollut haastavaa, mutta Nasumurmeli puolestaan kiinnostui ja aikoo jatkaa myös seuraavan osan parissa. Puhuimme siitä, että Tarkiaisen vampyyrikirjoissa monet asiat on vedetty ikään kuin övereiksi, mutta ei kuitenkaan niin, että kirjat olisivat kieli poskessa kirjoitettu. Ja historialliset faktathan ovat historioitsijan kirjoittamissa romaaneissa kohdillaan!

Minä en ole oikein koskaan ymmärtänyt "tunnustuskirjallisuutta", jossa kirjailija tilittää loputtomasti omaa elämäänsä ja jaarittelee jonninjoutavista sattumuksista oletuksella, että kiviäkin kiinnostaa (vaikka ei kiinnosta). Karl Ove Knausgårdin autofiktiivisen Taisteluni-sarjan olen sijoittanut tähän kategoriaan, ja omana haasteenani päätin lukea norjalaisen elämästä ensimmäisen osan eli Taisteluni, ensimmäinen kirja vuodelta 2009 (suomeksi 2011). Knausgård vaikuttaa kirjansa perusteella itsekeskeiseltä ja aika ärsyttävältäkin tyypiltä, ja jaaritteluja kaiken maailman keskusteluista ja pohdinnoista on riittämiin ennakkoluulojeni katteeksi. Mutta; kuitenkin, joku ihmeen kiinnostus heräsi. On virkistävää, että nykyisessä somekiiltokuvien valtaamassa maailmassa joku kirjoittaa elämästään turhia kainostelematta unohtamatta noloja tai hävettäviäkään tapahtumia. Niin paljon tämä kiinnosti, että luettu on jo myös Taisteluni, toinen kirja vuodelta 2009 (suomeksi 2012).

Liinu tarttui haasteenaan lukupiirikirjaan, joka hänellä oli jäänyt kesken. Kyseessä oli tuolloin Jane Austen -teema ja kirjana Austenin Viisasteleva sydän vuodelta 1818 (suomeksi 1951). Jane Austen -teeman aikaan Liinu todella taisteli kirjan kanssa, turvautui jopa dopingiin, mutta mikään ei auttanut: kirja jäi kesken.  Nyt hän sitten päätti kuunnella kirjan ja onnistui! Lopputulema on kuitenkin se, että enempää Jane Austenia Liinu ei koe tarvitsevansa, tämä riitti.

Rimarinna haastoi itsenään hieman toisin. Hän valitsi teemaan kaksi kirjaa, jotka kyllä haastoivat häntä, mutta eivät siksi, että sisältö olisi jotenkin tökkinyt. Rimarinnaa kiinnostaa kiinalainen lääketiede, ja hän oli ostanut (!) itselleen järkälemäisen kiinalaisen lääketieteen perusteoksen José Luis Padilla Corran Henkäyksen taiteella parantaminen. Espanjankielinen alkuteos on vuodelta 1999, ja suomeksi kirja on ilmestynyt vuonna 2015. Kirjan ohjevähittäismyyntihinta on 160 e. Rimarinna totesi, että tässä kirjassa on haastetta koko loppuelämäksi, mutta kyllä hän oli jo aloittanut! Rimarinnan toinen haaste oli lukea muumeja alkukielellä, ja siksi hän tarttui Tove Janssonin kirjaan Muminpappas memoarer vuodelta 1968 - suomenkieliset lukijat tuntevat teoksen nimellä Muumipapan urotyöt. Tästä lukukokemuksesta hän totesi, että ei ollut mitenkään helppo - muumikirjojen kieli kun on melkoisen kuvailevaa ja pohdiskelevaa. Hän seurasi rinnalla suomenkielistä e-kirjaa, mikä helpotti lukemista. Hyvä vinkki muillekin, joita mietityttää alkukielellä lukeminen!

Jäniksen haaste oli scifi. Hän päätti aloittaa huipulta ja valitsi kirjakseen alan mestariteokseksekin tituleeratun Arthur C. Clarken Jumalan moukarin vuodelta 1993 (suomeksi 2010). Jänis totesi, että tämä kirja on erinomainen valinta, jos on jonkinmoisia nukahtamisvaikeuksia... Kirjassa on hyvin paljon tiedettä, mennään maasta Marsiin ja kirja sijoittuu tulevaisuuteen 2100-luvulle. Tämän scifin mestarin teoksia Jänis ei kuitenkaan aio enää lukea.

Helunalle haastavia ovat kiinalaisten kirjailijoiden kirjat. Ne ovat jotenkin liian erilaisia. Hänellä on hyvä lukukokemus Yiyun Lin keveästä novellikokoelmasta Kultapoika, smaragdityttö, mutta nyt hän päätti ottaa lukuun arvostetun kiinalaisen romaanin ja valituksi tuli kiinalaisen nobelistin Gao Xingjianin Sielun vuori vuodelta 1990 (suomeksi 2003). Kirja oli aina näkökulmasta ja kertojasta riippuen joko minä-, sinä- tai hän-muodossa. Kirja oli kohtuullisen helppoa luettavaa ja Kiinan vanha kulttuuri hämmästytti - paikoin puhuttiin jopa 3000 vuoden jatkumosta. Kirjassa oli hyvin miehinen ajatusmaailma. Heluna sai kirjan luettua, loppupuolen osin harppoen, mutta mitenkään erityisen mukava lukukokemus se ei ollut. Vaikuttaa siltä, että kiinalaiseen kirjaan tarttuminen voi edelleen olla haaste.

Tupunavitsi ei päässyt mukaan kokoontumiseen, mutta hän oli antanut minulle kokoontumiseen mukaan otettavaksi mysteeripussin, jossa oli kaksi kirjaa ja viesti. Alla viesti lyhennettynä:

"Tupun lukuelämys: Kotirintama (2017) / kirjoittanut Jarno Mällinen. Eka ajatus, kun aloin miettiä että minkä sortin kirjaa en missään nimessä lähtisi vapaaehtoisesti lukemaan, oli että "sotakirjat" olisi normisti ihan laitimmainen valinta. Ei siis nappaa yhtään kuvaukset sodista, joissa Suomi on ollut osallinen ja suomalaiset rintamalla taistelleet. En ole Tuntematonta sotilasta edes telkkaristakaan katsonut. Jälleen kerran kulttuurikierroksillani pitkin Pirkanmaata kävin kirjastojen kierrätyshyllyiltä itselleni kotimaista sotakirjaa etsimässä. Ihme kyllä, eipä löytynyt ihan varsinaista sotakirjaa, mutta sinnepäin eli kirja, jonka nimi on Kotirintama. Hyväksyin sen itselleni teemakirjaksi: sota on, mutta näkökulma ei varsinaisesti taistelukentiltä. Ajankohta on vuosi 2014. Koko kirja on täynnä kohtalaisen ankeaa ahdistusta. En ihmettele, että kirjaan oli lyöty mustalla leimalla sana "POISTETTU". En suosittele. Jotenkin tulee kirjoitustyylistäkin mieleen sellainen wannabe-kirjailija... Kävin äskettäin pohjoisessa alkukodissa ja sieltä sitten vielä bongasin kirjahyllystä varsinaisen aarteen, joka olisi ollut teemaan nähden napakymppi: Eino Pietolan teos "Sallasta Viipurinlahdelle" (1997). Luin ekan luvun, ja pudotin kirjan käsistäni - ikuisiksi ajoiksi!"

Syysretkeemme sisältyi vielä lukupiiriosuuden jälkeen kävelyretkiä, saunomista ja oraakkelikortteja. Ja paljon puhetta ja naurua. Oli todella mukavaa - kiitos Helunalle ja kaikille osallisille ihanasta syysretkestä!

Heluna sai emäntänä päättää seuraavan kerran teeman ja se on "matkalla". Tätä teemaa matkaamme käsittelemään marraskuussa Tupunavitsin luo. 

Kirjaperhosten puolesta,

Knarp.

Mikä ihana kesäpäivä! Saimme kokoontua Paavon luokse Näsijärven rannalle valossa ja lämmössä syömään (ah, miten maistui taas) ja keskustelemaan kirjoista. Kirjojen teemat, Rimarinnan antama Tammen (auringon)keltainen kirjasto ja Jänikselta tullut perhonen, sopivat molemmat päivään paremmin kuin hyvin. Osa meistä pulahti järveenkin, ja aurinkokylpyjä riitti kaikille.

Keltaisen kirjaston kirjat

Rimarinna aloitti keltaisen kirjaston kirjojen esittelyt kirjalla numero 505, joka on Elizabeth Stroutin Olive Kitteridge vuodelta 2008 (suomeksi 2020). Kirja on nimetty päähenkilönsä Olive Kitteridgen mukaan. Olive on pahansisuinen entinen opettaja, hauska ja häijy originelli. Kirjassa on enemmän ajatuksia kuin tekemisiä, ja siinä on sosiaalipsykologinen näkökulma liittyen Oliven rooliin muiden ihmisten elämissä. Jotkut ovat saaneet hänestä elinikäiset traumat, mutta näin yksioikoiseksi ei kuitenkaan Oliven merkitys jää. Kirjassa on useampia kerroksia, se on viihdyttävä, viehättävä ja helpohko lukea. Pulitzerilla kirja on palkittu vuonna 2009. Rimarinna piti kirjasta ja aikoo ehkäpä myös jatkaa seuraavan Olivesta kertovan kirjan parissa.

Tupunavitsin keltaiset olivat kirjat numero 277 ja 470 eli Antonio Tabucchin Taivaanranta vuodelta 1986 (suomeksi 1995) ja Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon vuodelta 2015 (suomeksi 2016). Tupunavitsi valitsi Taivaanrannan sen ohuuden perusteella, ja luetuksi se tuli, vaikka ulkoisesti dekkarilta  vaikuttava teos tuntui kadottavan merkityksensä matkan varrella. Kirjassa selvitetään löydetyn ruumiin henkilöllisyyttä, mutta kirja tuntui Tupunavitsistä täysin pöhköltä, ja jos siinä on jokin suurempi arvoitus tai vertauskuva, jäi se kyllä taiteellisuutensa taakse pimentoon. Luoja lasta auttakoon sen sijaan oli tyylikäs teos, joka piti otteessaan. Kirja on puheenvuoro hyvän lapsuuden puolesta, ja toisenlaista todellisuutta eli esimerkiksi lasten hyväksikäyttöä ja kaltoinkohtelua käsitellään, joten kirja on paikoin raskasta luettavaa. Kertomus kuitenkin kantaa ja kokonaisuutena kirja oli Tupunavitsin mielestä hyvä lukukokemus. Kirjailija on palkittu Nobelilla vuonna 1993. 

Paavo oli valinnut kirjakseen numeron 419 eli Calm Tóibínin kirjan Brooklyn vuodelta 2009 (suomeksi 2011). Kirja oli aluksi tasapaksu ja tylsä, mutta yhtäkkiä tarina alkaa vetää. Päähenkilö on irlantilainen Eilis Lacey, joka lähetetään kotimaastaan Amerikkaan paremman elämän toivossa. Tyttö itse on hyvin tavallinen ja vaatimaton eikä kaipaa elämäänsä mitään hienouksia. Elämä kuitenkin löytää rutiininsa myös uudessa maassa ja Eilis rakastuu italiaiseen mieheen, jonka kanssa hän myös avioituu. Irlantilaisia ei tuolloin Amerikassa arvostettu erityisen korkealle, mikä tulee esille myös kirjan ihmissuhteissa. Kirjassa Eilis palaa käymään myös Irlannissa miehensä kanssa. Eilisin elämässä tapahtuu kaikenlaista, ja kaikki ei selviä vielä Brooklynissä vaan kirjalle on myös jatko-osa. Niin paljon Eilisin kohtalo Paavoa kiinnosti, että hän kuunteli myös sen jatko-osan Long Island, joka tuntui paremmalta kuin Brooklyn.

Minun keltaisen kirjaston kirjani olivat numerot 516 ja 432 eli Yoko Ogawan Muistipoliisi vuodelta 1994 (suomeksi 2021) ja Jennifer Eganin Aika suuri hämäys vuodelta 2010 (suomeksi 2012). Luin ensin Muistipoliisin, jossa eristäytyneellä saarella on autoritäärinen hallinto, joka hävittää ihmisten elämästä asioita siten, että ne häviävät myös heidän muististaan. Kun esimerkiksi ruusut kadotetaan saarelta, heittelevät ihmiset ruusut jokeen niin, että hetken aikaa joki on käsittämättömän kaunis ja tulvii ruusunlehtiä, jotka häviävät sitten aavalle merelle. Kaikki saarella kasvaneet ruusut hävitetään ja ne myös häviävät ihmisten muistista tavalla, että kaikki sanaat liittyvät merkitykset ja muistot katoavat. Saarella on kuitenkin myös ihmisiä, joiden muistot eivät katoa. Hallinto etsii heitä ja vie heidät pois - minne: se ei käy kirjasta ilmi. Kukaan ei kuitenkaan palaa. Kirjan päähenkilö on kirjailija, joka piilottelee kustannustoimittajaansa asunnossaan, sillä kustannustoimittaja on yksi heistä, joiden muistot eivät katoa. Tämä oli erikoinen kirja, josta pidin paljon. Ja vaikka se on dystopia, on siinä omalla omituisella tavallaan onnellinen loppu. Aika suuri hämäys oli sen sijaan siinä mielessä onnistunut hämäys, että kirjan merkitys pysyi minulle salaisuutena loppuun saakka. Sekoiluja, seksiä ja päihteitä musiikkimaailmassa, siinäpä se. En pitänyt kirjasta.

Nasumurmeli luki teemaan kirjan numero 267, joka on Haruki Murakamin Suuri lammasseikkailu vuodelta 1982 (suomeksi 1993). Nasumurmeli muisti lukeneensa kirjan jo aiemminkin, joten nyt tuli toinen lukukerta, ja tälläkin kertaa se oli ihan luettava. Kirjassa nimettömäksi jäävä päähenkilö tapaa naisen, jolla on poikkeuksellisen lumoavat korvat. Naisesta tulee miehen tyttöystävä, ja tämä ennustaa miehelle, että tämä joutuu pian tekemisiin lampaiden kanssa. Ennustus toteutuu ja tarina onkin yhden erityisen lampaan etsintää, mutta kauan saa odottaa, että päähenkilö aidosti kohtaa lampaita ylipäätään. Kirja on outo, ja ehkä nimi lupaa enemmän kuin kirja antaa.

Perhonen

Perhosen antoi teemaksi Jänis, ja hänen oma perhoskirjansa oli Lucinda Rileyn Perhosten huone vuodelta 2019 (suomeksi 2020). Saman kirjan oli valinnut Rimarinna. Kirjassa on 652 sivua, mutta tiiliskiveksi se on nopealukuinen. Tapahtumat ovat osin eri ajassa, ja kirjassa on selkeä hyvän ja pahan jaottelu - esimerkiksi päähenkilö Posyn toinen poika on hyvis, toinen pahis. Juonenkäänteissä on ennalta-arvattavuutta ja asiat napsahtelevat liiankin hyvin paikoilleen. Perhoset ovat kirjassa mukana vahvasti, sillä päähenkilön isä on perhostutkija. Kirjaa leimaa jonkinmoinen surumielisyys. Ihan hyvä kirja, mutta ei mikään ihmeellinen.

Tupunavitsin perhoskirja oli Veera Salmen Perhoset veljeni ympärillä vuodelta 2019. Tämä on Puluboi-lastenkirjasarjastaan tunnetun kirjailijan toinen aikuisille suunnattu kirja. Kirjan pääosassa ovat sisarukset, joista  nuorin, 19-vuotias Johannes, ei puhu lainkaan. Johannes katoaa perheen (Johanneksen lisäksi veli Joona ja sisko Joonia sekä äiti ja isäpuoli) matkalla Islantiin ja kirja kertoo Johanneksen etsinnöistä ja mitä uusia puolia Johanneksesta etsintöjen aikana paljastuu. Kirjassa on myös mielikuvitusjuttuja kuten puhuva koira. Tupunavitsi totesi, että kirja oli mukavaa luettavaa, hauskakin, mutta loppu jätti asioita avoimiksi.

Rimarinna on usein hehkuttanut Eeva Kilven proosaa, ja nyt päätin lukea teemaan hänen runojaan. Valitsin kokoomateoksen, jossa on Kilven runoja vuosilta 1972-2000, sillä jo kirjan nimi varmisti pääsyn teemaan: Perhonen ylittää tien. Tämä kokoelma on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 2000 ja tekijän tarkastamana vuonna 2006. Runoista saa hyvän käsityksen siitä, millainen ihminen on Eeva Kilpi ja kuinka rohkea ja radikaali hän on sanoissaan ja teoissaan. Kerroin myös siitä, kuinka Sastamalan vanhan kirjallisuuden päivillä Eeva Kilven kustantaja ja ystävä Anna-Riikka Carlsson luki Eeva Kilven runoja ja kertoi hänen elämästään. Ja tässä vielä maistiaiseksi kirjasta yksi runo, jossa on mukana perhonen:

Lähti putoamaan lehtenä. 
Muutti puolivälissä matkaa mielensä,
muuttui keltaiseksi perhoseksi
ja lensi kokonaan pois.

Nasumurmeli kuunteli teemaan Gabriella Ullberg Westinin kirjan Yksinäinen perhonen vuodelta 2014. (Kirja on ilmestynyt painettuna suomeksi vuonna 2016.) Kirja on ensimmäinen osa dekkarisarjaa, jossa poliisi Johan Rokka selvittää rikoksia. Tämä osa käsittelee Ruotsin parhaan jalkapalloilijan vaimon murhaa. Yksi kirjan teemoista on yksinäisyys. Nasumurmelia häiritsi kirjan roisi kieli eikä se muutenkaan ollut täysin Nasumurmelin mieleen. Kirjan mainostetaan olevan "jännittävä ja eroottisesti latautunut". Nasumurmeli epäilee, että ei aio jatkaa sarjan parissa...

Liinu oli myös kuuntelulinjalla ja kirjavalinta oli Jipun (Merituuli Elorinne) ja Kai Kortelaisen Kun perhonen lakkaa hengittämästä vuodelta 2022. Kirja kertoo Jipun elämästä; siitä, kuinka hän vasta pohjakosketuksen myötä löysi elämälleen uuden perustan ja suunnan. Jipun kokema on melkoista: tolkutonta alkoholin käyttöä, mielisairaala, vaihtuvia suhteita ja tietenkin kaikesta vielä kohuotsikot lehdissä, joista monet Jipun muistavat. Liinu totesi kirjan olevan hätkähdyttävä. Äänikirjan lukee Jippu itse, mutta lukutyyli ei Liinua täysin miellyttänyt  - itse kirja kyllä!

Lukupiirin loppupuolella tutkailimme myös taikakortteja. Minä sain Inspiraatio-kortin. Tuntuu, että tämä kuvastaa lukupiiriämme. Tämä lukupiirihän on inspiraation lähde jos mikä!

Paavo emäntänä päätti seuraavan kerran teeman ja hän antoi meille HAASTEEN. Jokaisen on valittava kirja genrestä, joka on itselle vieras ja jota on pyrkinyt karttamaan tai yksittäinen kirja, jonka lukemiseen liittyvät vastaavat haasteet. Kirja voi olla ollut lukupiirissä ennenkin esillä. Toiveena on, että voisimme kenties yllättyä iloisesti selvitettyämme valitsemamme haasteen. Uskon, että Paavolla voisi käydä näin dystopian parissa, sillä hän onnistuneesti (mutta ontuvin selityksin) kartteli dystopian lukemista silloinkin, kun dystopia oli teemana... Syyskuussa meillä on yön yli -syysretki Helunan kesäpaikkaan, ja silloin kuullaan, mitä haasteita on otettu ja kuinka niitä on selätetty.

Kesäterveisin,

Kirjaperhosten puolesta, 

Knarp

Oi kesää ja aurinkoa! Meillä oli hieno päivä kokoontua Jäniksen luo Vantaalle juttelemaan vanhemmuudesta lukemamme kirjat kimmokkeina. Teema monimuotoisesta vanhemmuudesta saatiin edellisellä kerralla Nasumurmelilta, ja hän myös aloitti esittelyt. Mutta sitä ennen tietenkin syötiin... Kahvit ja teet juotiin takapihalla herkkujen kera keskustelujen lomassa, ja kuvan kakku kuuluu ehdottomasti asiayhteyteen!

Nasumurmelin kirja valitsemaansa teemaan oli Kaj Korkea-ahon Äitiä etsimässä vuodelta 2024. Kirja kertoo Kaj Korkea-ahon omakohtaisen tarinan siitä, kuinka he kumppaninsa Nikon kanssa halusivat lapsen ja etsivät tälle äitiä kumppanuusvanhemmuuden periaatteella. Reilussa 200 sivussa käydään läpi äidin etsinnän vaiheita sekä Korkea-ahon omaa kasvutarinaa. Kirjassa oli Nasumurmelin makuun hieman liikaa analysointia, mutta kun tulevat isät ovat toimittaja ja opettaja, niin arvatenkin tällaiseen projektiin liittyy paljon pohdintaa. Paljon on myös ratkaistavia aiheita liittyen esimerkiksi työkuvioihin ja asuinpaikkaan. Miehillä oli yksi ehkä vähän hankalaksi osoittautunut ehto tulevalle äidille - lapsi haluttiin aikanaan ruotsinkieliseen kouluun. Äiti kuitenkin löytyi ja lapsi syntyi - ja asiaa miettiville tiedoksi, että ulkopuolisille ei kerrota, kumpi kahdesta isästä on lapsen biologinen isä. Nasumurmeli suosittelee lukemaan!

Tupunavitsi ajatteli lukea tähän teemaan vain yhden kirjan, mutta kuinkas sitten kävikään... Ensimmäiseksi hän esitteli Tony Parsonsin kirjan Mies ja poika vuodelta 1999 (suomeksi 2002). Kirjassa Harry sortuu syrjähyppyyn työkaverinsa kanssa ja jää klassisesti kiinni puhelimeensa työkaverilta tulleen tekstiviestin takia, jonka vaimo näkee.  Seuraus: vaimo lähtee ja Harry jää kaksin poikansa kanssa. Uutta arkea ei ole helppo ottaa haltuun ja lisäksi Harryn isä on vakavasti sairas. Mies ja poika on vuonna 2000 palkittu Britanniassa vuoden parhaana kirjana, ja kyllä Tupunavitsikin totesi, että on hyvä! Tupunavitsin toinen kirja oli Linda Gray Sextonin Poikani muotokuva vuodelta 1988 (suomeksi 1989). Tässä kirjassa päähenkilö on taiteijanainen, joka menee maaseudulle maalaamaan ja löytää sieltä itselleen puolisoksi maajussin. Perheeseen syntyy lapsia ja luvassa on myös surua. Synnytystä ja seksiä kuvaillaan (turhankin) yksityiskohtaisesti. Kirjassa keskiössä on äidin ja pojan suhde, ja tämä poika ei usko tai tottele mitään. Tupunavitsiä suorastaan raivostutti lukea tilanteesta, jossa poika sai rellestää kauhukakarana ihan miten vaan. Äiti maalasi pojastaan kuvia (siitä kirjan nimi), ja kirjassa on myös mystiikkaa ja yliluonnollisia kokemuksia. Tätä kirjaa Tupunavitsi ei suositellut niin lämpimästi kuin edellistä. Kolmas ja samalla viimeinen Tupunavitsin tähän teemaan lukema kirja oli Riku Siivosen Kaikki isäni tavarat vuodelta 2022. Viestintäkonsulttina työskentelevälle pojalle jää tämän isän kuoltua paljon tavaraa. Tavaroita läpikäydessään hän käy samalla läpi lapsuuttaan ja pohtii isäsuhdettaan. Kirja on hyvin kirjoitettu. Tupunavitsin miesystävä kuittasi kirjan hölynpölyjaaritteluksi, mutta Tupunavitsi ei ollut tästä samaa mieltä. Taisi olla näistä kolmesta toisiksi paras.

Rimarinna kuunteli teemaan Colleen Hooverin Se päättyy meihin vuodelta 2016 (suomeksi 2023). Kirja on ensimmäinen osa sarjaa. Kirjan päähenkilön Lilyn lapsuutta varjosti isän väkivaltaisuus äitiä kohtaan. Aikuisena hän rakastuu komeaan neurokirurgi Ryleen, ja elämä tuntuu hymyilevän. Kirjan alusta voisi luulla, että luvassa on vain höpöhöpöromantiikkaa, mutta tummat sävyt tulevat tarinaan myöhemmin. Tyylilaji vaihtuukin näin kesken kirjan. Kirjan pääteema on se, kuinka kauhea perhepaska periytyy tuleville sukupolville ja tässä tätä törkyä edustaa lähisuhdeväkivalta. Kirja kertoo myös äitiyden voimasta ja siinä on todella koskettava loppu. Tästä elokuvanakin toteutetusta kirjasta ja sen aihepiiristä tuli paljon keskustelua. Rimarinna totesi, että ei halua nähdä elokuvaa, ja minä kerroin sen nähneeni, mutta sen takia epäröin, uskallanko lukea kirjaa. Rankasta aiheesta huolimatta sekä kirja että elokuva saivat kehuja kuuntelijaltaan ja katsojaltaan.

Liinu toi keskusteluun toisen paljon puhuttavan kirjan eli Katri Syvärisen Äitihaavan vuodelta 2023. Äitihaava - tyttären raskas perintö oli Liinulla sekä kuuntelussa että kirjana, ja pääteema kirjassa on käyttäymismallien siirtäminen sukupolvi toiselta eteenpäin. Tämän johdosta useat tyttäret asettuvat annettuun rooliin itsensä toteuttamisen sijaan. Vaikka kirjan teema liittyy suuresti eri aikoina vaikuttaneisiin kulttuurisiin oletuksiin naisten asemasta ja roolista, joita myös naiset itse ovat kannattaneet ja siirtäneet eteenpäin huolimatta siitä, että ne ovat olleet naisille rajoittavia, keskustelussamme todettiin, että kyseessä voi olla myös isähaava. Äitihaava-kirja sisältää myös luettelon asioista, jotka itsessään tunnistamalla voi todeta äitihaavan olemassaolon. Yksi kohta on kuulla päässään äidin ääni kieltämässä ja moittimassa, kun tekee jotain rajoja rikkovaa. Tämä jonkinmoista kohuakin aiheuttanut teos kannattaa kyllä lukea, jos aihetta haluaa pohtia.

Paavolla oli kuuntelussa Eve Hietamiehen Yösyöttö vuodelta 2010. Tämä elokuvanakin toteutettu kirja aloitti todella suositun kirjasarjan Antti ja Paavo Pasasesta. Antista tulee yksinhuoltajaisä, kun vaimo synnytyslaitoksella vauvan synnytettyään ottaa ja lähtee. Lapsi jää isälle ja kaikki on yhtäkkiä täysin muuttunut. Antti kuvittelee, että naisille on sisäsyntyistä, kuinka vauvaa hoidetaan, ja nyt Antti joutuu tekemään tämän kaiken yksin. Kirja on erittäin hauska kaikkine hiekkalaatikolla tavattuine erilaisine äitihahmoineen (Pihla-Puolukka, Julia-Kauppakassi, Linda-Väsynyt ja Nelli-Tupperware..), joita kuuntelemalla Antti opettelee rooliaan. Apuna ovat toki myös ystävät. Kirja kertoo myös siitä, että on monta tapaa olla hyvä äiti tai isä, kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia. Paavo totesi, että kirja on ehdottomasti parempi kuin elokuva, josta jää väkisinkin paljon hauskaa pois.

Oma kirjani teemaan oli Elina Hirvosen Kun aika loppuu vuodelta 2015. Kirja on eräänlainen dystopia sijoittuen kuitenkin lähitulevaisuuteen. Ja tämänkaltaista tulevaisuuden näkymäähän on nyt havaittavissa; että mieleltään epävakaa nuori päättää ryhtyä väkivaltaisiin tekoihin toisia kohtaan. Kirjan Aslak on jo aikuinen ollessaan Lasipalatsin katolla aseen kanssa. Kirja käsittelee Aslakin kasvutarinaa, perhettä hänen ympärillään, niitä kaikkia asioita, jotka saavat tajuamaan, että nyt tapahtunut ei ehkä sittenkään ole kauhea yllätys. Vanhemmat tuntevat usein syyllisyyttä tekemisistään ja tekemättä jättämisistään, ja tässä se syyllisyys on kahta kauheampi. Eihän tämä ole mikään iloinen lukukokemus, mutta sanoisin, että kirjan 251 sivua kannattaa kuitenkin lukea. 

Jänis oli lukenut teemaan kaksi kirjaa. Ensimmäisenä hän esitteli Johanna Hulkon kirjan Vähäisiä tyyppivikoja vuodelta 2020. Kirjan päähenkilö on perheenisä Mika, joka on saabisti. Hauskassa tarinassa hän pohtii, onko vaimo vai kuntosalilla tavattu Titta se oikea, ja mietintään haetaan apua Saab 99:n tunnistuskaaviosta. Lapsestaan Mika on tietenkin kiitollinen, mutta todellinen kumppanuus kohdistuu kuitenkin siihen Saabiin. Vertaistukea ja rauhaa sieluunsa Mika hakee myös merikotkien vanhemmuudesta. Jänis totesi myös, että kirjassa naiskirjailija antaa äänen miespäähenkilölle, ja tämä tulee tarinassa välillä läpi. Jäniksen toinen kirja oli Eleanor Holmgrenin Viimeinen kesä vuodelta 2021 (suomeksi 2023).  Kirjassa 86-vuotias Britta elää viimeistä kesäänsä, ja hänen lapsensa ovat sitä mieltä, että olisi aika muuttaa kotoa hoitokotiin. Britta on sitä mieltä, että koska hän on vanhempi, saa hän elää niinkuin haluaa ja ohittaa määrällevien lastensa suunnitelman karkaamalla kotoaan kesäasunnolleen Tukholman saaristoon. Siellä tapahtuu murto - nuori, koditon huumediileriä pakeneva Adam murtautuu Brittan taloon. Adam saa jäädä Brittan luo ja Brittan viimeinen kesä on ikimuistoinen molemmille.  Ja kyllä vaikutti, että Jänis piti molempia esittelemiään kirjoja ihan oivina lukukokemuksina!

Helunan kirja Kyung-sook Shinin Pidä huolta äidistä vuodelta 2008 (suomeksi 2015) on ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen kirja. Se on ollut kerran aiemminkin lukupiirissä esittelyssä vanhuus-teemassa, jolloin sen esitteli Jänis. Heluna ei ollut tuolla kertaa mukana. Nyt hän sekä kuunteli että luki kirjaa, joka alkaa 69-vuotiaan äidin katoamisesta. Kirjassa on neljä osaa, joista ensimmäisessä osassa äitiään etsii perheen vanhin tytär Jo-hin, joka on aina riidellyt paljon äitinsä kanssa ja kokenut, että vanhin poika on aina asetettu etusijalle. Osio on kirjoitettu sinä-muodossa. Kirjan toinen osa käsittelee äidin suhdetta juuri tähän vanhimpaan poikaan Hyong-choliin. Kolmannessa osassa on äänessä perheen isä. Neljännessä osassa äänessä on äiti itse, ja muutkin lapset, ja tytär, kuopus, joka on aina saanut äidiltä eniten, alkaa miettiä, että näinköhän äiti oikeasti tykkää olla aina keittiössä tekemässä heille ruokaa. Äidin katoaminen aiheuttaa perheessä syyllisyyttä, koetaan, että paljon on jäänyt kokematta ja sanomatta. Heluna totesi kirjan olevan hyvin kirjoitettu ja vaikuttava.

Paljon oli taas kirjoja ja keskusteluja, ja lukupiirikoira Eerokin vallan väsähti. Seuraavan kerran kokoonnumme heinäkuussa Paavon luokse Tampereelle, ja tätä varten saimme jopa kaksi teemaa! Jänikseltä tuli teema "perhonen" ja Rimarinnalta teema "Tammen Keltainen kirjasto". Siihen asti - ihanaa kesää!

Kirjaperhosten puolesta,

Knarp.

Huhtikuussa kirjaperhoset suunnistivat Tuusulaan Nasumurmelin uuteen kotiin veijarikirjat kainalossaan. Veijariteeman lukupiirille antoi Heluna viime kokoontumisessa, ja ideana oli selvittää, löytyykö kirjoja naispuolisista veijareista - yleensä veijariromaanit kertovat miehistä. Mutta ennen kuin siirrytään kirjoihin, todettakoon, että Nasumurmelin uusi koti oli aivan ihana: viihtyisä ja kodikas ja varsin toimiva!

Kirjaesittelyt sai aloittaa teeman keksinyt Heluna. Hänen kirjansa oli Elizabeth Petersin Krokotiili hiekkasärkällä vuodelta 1975 (suomeksi 2008). Teemaan sopivan kirjan löytämisessä hyödynnettiin tekoälyä. Kirjan päähenkilö Amelia Peabody, reipas nuori nainen, on kiinnostunut tieteestä ja egyptologiasta, mutta Helunan mielestä hän on myös rasittava besserwisser. Kirja on osa sarjaa, mutta siitä on suomennettu vain tämä yksi osa. Amelia Peabody rikkoo ehkä aikansa eli viktoriaanisen ajan Englannin tabuja, ja se ilmeisesti teki hänestä tekoälylle sopivan veijarin.  Kirja on dekkari, hiipivää pelkoa, mutta siinä ei tapahdu yhtään murhaa, murhayrityksiä kuitenkin. Erittäin "cozy crime", ja ihan ok kirja, kunhan päästään yli puolen välin. Siihen asti ei nimittäin tapahdu juurikaan mitään.

Nasumurmeli oli kuunnellut valitsemansa kirjan lähes kahteen kertaan: 1,85 kertaa. Kirja oli Clare Pooleyn Ikä on vain numero vuodelta 2024 (suomeksi 2025). Kirjan päähenkilöitä yhdistää kamppailu alueen yhteisötalon puolesta, jonka kaupunki haluaa sulkea. Seniorikerholaisia on mukana taistelussa, ja yksi heistä on 70-vuotias Daphne, jonka tunnistaa nutturasta, johon on pujoteltu kaikenmoista tavaraa. Nasumurmeli oli sitä mieltä, että juuri Daphnessa on ainesta veijarinaiseksi liittyen hänen menneisyyteensä. Menneisyyden salaisuus on eristänyt häntä muista ihmisistä, ja Seniorikerhoon liittymisen motiivi olikin saada tätä kautta ystäviä. Nasumurmeli ei voinut kertoa kirjasta kovinkaan paljon, sillä jo esittelyn alkusanoista alkaen oli selvää, että tämä kirja kiinnostaa kaikkia eikä juonenkäänteistä kannata kertoa liikaa..! Hyvän mielen lukukokemus luvassa!

Jänis oli valinnut teemaan Veera Niemisen kirjan Ei muisteta pahalla vuodelta 2018. Kirjan teema on kosto. Päähenkilö Piipe haluaa kostaa ex-miehelleen Jurille. Kostotoimenpiteet kattavat kaikkea klassisesta "perunoita pakoputkeen"
-tempusta aina postilaatikon räjäyttämiseen. Kirjassa on paljon pohdiskelua ja pähkimistä, ja Jäniksestä kirja ei ollut hauska. Piipen tempaukset menevät hyvinkin liian pitkälle eikä hän ehkä loppujen lopuksi ole mikään veijarinainen vaan kenties vain kaheli?

Minä valitsin teemaan Maria Petterssonin tietokirjan Historian jännät naiset vuodelta 2020. Laadin kirjaa varten veijarinaisen kriteerit (huumorintajuinen/hauska, hivenen vastuuton, mutta hyväntahtoinen) ja päätin selvittää, kuinka montaa kirjan yli sadasta naisesta voisi pitää veijarina. Tulin tulokseen, että kahdeksan naista täyttäisi veijarinaisen kriteerit. Tämän tiiliskiven jälkeen luin Emma Hambergin kirjan Au re­voir ja nä­ke­miin, Ag­ne­ta vuodelta vuodelta 2023 (suomeksi 2024), sillä olin pitänyt kovasti hänen edellisestä Agnetasta kertovasta kirjastaan Je m'ap­pel­le Ag­ne­ta vuodelta 2021 (suomeksi 2022). Lukiessani tajusin, että Agneta on veijarinainen! Keski-ikäinen Agneta jättää vakinaisen työpaikan ja miehensä Ruotsiin, sinne jäävät myös aikuiset lapset, ja hän lähtee aupairiksi Ranskaan, vaikka ei edes juurikaan osaa kieltä. Paikan päällä paljastuu, että hoidettava ei ole edes lapsi vaan muistisairas, syntyjään ruotsalainen homomies Einar. Palkka maksetaan hänelle ylöspitona ja juustona, joten lastenkaan rahapyyntöihin ei voi enää vastata. Ja omasta mielestäni keksin, että miksi naispuolisia veijareita on niin vähän. Naiset kantavat niin paljon vastuuta milloin mistäkin, että veijariksi voi heittäytyä vasta vanhemmalla iällä..!

Rimarinna oli pohtinut paljon veijarinaisten olemusta myös tyttärensä kanssa ja he olivat yhtä mieltä siitä, että Kathryn Stockettin Piiat-kirjasta löytyy veijarinainen liittyen kakkakepposeen.. Tämä ei kuitenkaan ollut Rimarinnan valinta lukupiirikirjaksi, sillä tästä kirjasta on puhuttu lukupiirissä ennenkin. Toinen, jota Rimarinna pohti, oli Margaret Atwoodin naisten dystopia Orjattaresi (1985) ja erityisesti sen jatko-osa Testamentit (2019), jossa Lydia-täti osoittaa veijariainesta huijaamalla koko systeemin. Atwoodin kirjoissa karmaisevaa on se, että vaikka ne sinänsä ovat fiktiiviisiä dystopioita, kaikki niissä tapahtuva on oikeasti tapahtunut joskus jollekin. Mutta loppujen lopuksi Rimarinna valitsi kirjakseen Agatha Christien dekkarin Syyttävä sormi vuodelta 1942 (suomeksi 1972). Tämä on Miss Marple -dekkari, ja juuri neiti Marplesta Rimarinna katsoi löytyvät veijariainesta. Mielikuva perustui kuitenkin enemmänkin elokuviin, joissa Marple muina mummeleina tulee ja selvittää tapaukset, sillä (erityisesti tässä) kirjassa Marplen rooli jää varsin vähäiseksi eikä veijarimaisuuskaan pääse esille. Rimarinna joutui toteamaan, että tällä kertaa elokuvat ovat parempia kuin kirja.

Liinu etsi veijarinaista Marjo NIemen kirjasta Kuuleminen vuodelta 2021. Kirja ei ollut mitenkään helppo. Siinä päähenkilö Titta K. selvitää päätään kirjoittamalla kirjeitä tutuille ja tuntemattomille vastaanottajille. Sisältö on aikamoista tajunnanvirtaa ja välillä tulee vastaan täysin irrallisilta tuntuvia tekstiosuuksia. Liinu totesi, että kirjan alku oli ihan kamala, mutta kirjassa oli kuitenkin jotain kiinnostavaa, sillä hän jäi pohtimaan, ansaitsisiko se vielä toisen lukukerran. "Vain munkkirinkilä on rakennettu elämään tyhjyyden ympärillä" -lause edustaa kirjan filosofista puolta. Kirja sai osan kiinnostumaan, osan ei niinkään...

Tupunavitsin kirja oli elokuvanakin toteutettu Gillian Flynnin Kiltti tyttö vuodelta 2012 (suomeksi 2013). Tupunavitsi oli aiemmin nähnyt leffan ja päätti nyt lukea kirjan, ja katsoi kirjan lukemisen jälkeen leffan vielä uudelleen. Kirja alkaa Amyn katoamispäivästä, ja kirjassa vaihtuvat vuoroin Amyn ja hänen miehensä Nickin osiot, joissa he ovat minä-kertojina. Amyn osíot ovat aluksi hänen päiväkirjamerkintöjään. Suurimmaksi osaksi nämä osiot menevät eri ajoissa, mutta lopussa tullaan samaan päivään ja mysteeri ratkeaa. Onko Amy veijari? Hmm.. sitä voi jokainen vielä pohtia.

Nasumurmeli päätti seuraavan kerran teeman ja se on vanhemmuus. Vanhemmuutta käsittelevät kirjat ovat meillä puheenaiheena kesäkuun alussa Vantaalla!

Kirjaperhosten puolesta,

Knarp.

Helmikuussa lukupiiri kokoontui Seinäjoelle Helunan luo ruotimaan Liinun edellisellä kerralla antamaa teemaa "kaikenkarvaiset ystävämme". Lisämausteeksi Liinu lupasi, että parhain teeman venyttäjä PALKITAAN. Pidin tätä hyvin arveluttavana ajatuksena, mutta enpä sitten päässyt paikan päälle mutisemaan paheksuntaani, sillä valitettavasti minulta jäi tämä kerta väliin. Tämä postaus perustuu Helunan ansiokkaisiin muistiinpanoihin - suuri kiitos Helunalle!

Liinu itse luki antamaansa teemaan Hannu Hirvosen nuortenkirjan Karvat ja kaikki (2002). Kirja on kertomus laulavan koiran matkasta maailmanmaineeseen. Teos alkaa siitä, kun päähenkilö ja minäkertoja, koira nimeltä Koira, on kuolemassa ja alkaa kertoa elämäntarinaansa. Koira syntyi vuosi Tshernobylin räjähdyksen jälkeen ja jäi ainoana henkiin pentueestaan, jossa muut pennut olivat korvattomia, hännättömiä ja vaikka mitä muuta outoa. Koirallakin oli poikkeuksellisen suuri pää, ja kun sen aivot kuvattiin, huomattiin, että ne olivat erityisen poimuttuneet. Koira osaa puhua ja laulaa, ja se liittyykin rokkibändi Keinosiementäjään. Teksti on hervottoman mielikuvituksellista ja värikästä, lehmät lentelevät ja ne pitää ilmata, ym. hauskaa. Liinun mielestä hauskuus kantoi melko pitkälle, mutta ei ihan loppuun asti. Jossain vaiheessa oli tullut tunne, että vitsien tykitys toistaa jo itseään.

Nasumurmelin kirja teemaan oli Markku Ropposen Koirapuisto-romaani (2018). Kirjaa voisi luonnehtia veijariromaaniksi. Nasumurmeli oli päässyt kirjassaan hieman yli puolenvälin (!), ja totesi yllättyneenä, että kirja onkin aika paksu, yli 400 sivua, aikoi kuitenkin lukea loppuun. Kirjassa varaton minäkertoja hakee uuden koirapuiston ohjaajaksi. Hän tulee valituksi ja alkaa tehdä puistossa bisnestä tarjoilemalla asuntovaunusta teetä ja rinkeleitä. Siihen ei tietenkään ole mitään lupia. Entinen tyttöystävä on vastustanut koirapuiston rakentamista, ja heikkona hetkenä myös minäkertoja on allekirjoittanut aikoinaan vetoomuksen. Exä vehkeilee, että puisto suljettaisiin. Teos sisältää monenlaisia kommelluksia. Myös Paavo oli lukenut sen joskus aiemmin ja pitänyt siitä. Sekä Nasumurmelin että Paavon mielestä tyylistä tulee mieleen Arto Paasilinna: tyyli on havainnollista, värikästä ja hyväntuulista.

Jänis oli valinnut teemaan Annie Darlingin kirjan Mistelin alla (2018), joka on neljäs itsenäinen osa  Bloomsburyn kirjakauppa -sarjasta. Kaikissa sarjan kirjoissa päähenkilöillä on historiaa, jonka vuoksi he päätyvät Bloomsburyn kirjakauppaan. Tässä kirjassa kirjakaupan yhteydessä sijaitsevan kahvilan pitäjä Mattie ja kirjakaupassa työskentelevä Tom joutuvat erinäisistä olosuhteista johtuen viettämään aikaa toistensa seurassa ja jopa asumaan yhdessä kirjakaupan yläkerrassa, ja alun antipatioiden jälkeen he löytävät toisensa. Jänis totesi, että kirja sopii paremmin luettavaksi kuin kuunneltavaksi ja että se on kevyt, kiva. Ja mitenkäs kirja sopi teemaan? Kaikenkarvaisuus tulee Jäniksen mukaan siitä, että ihmiset ovat kaikenkarvaisia: Kaikilla on omat omituisuutensa, mutta heitä yhdistää sama työpaikka. 

Rimarinnan valinta teemaan oli Anna-Mari Huovisen esseekokoelma Hankala eläin (2024). Kokoelman nimi viittaa siihen, kuinka eläin käsitteenä on ”hankala”, sekä monenlaisiin ristiriitoihin, joita on ihmisen ja eläimen suhteessa. Esittelyn mukaan kirja ”Kuljettaa lukijaa pandanäyttelystä tuotantotiloille” ja sisältää myös fun fact -osastoja. Esseet käsittelevät useita eri eläimiä, mm. susia, ja myös lemmikkieläimiä. Rimarinna kertoo, että teos sai pohtimaan, mikä on eläimen arvo tuotantoeläimenä tai toisaalta ystävänä. Teos oli todella ajatuksia herättävä. Ja meni ainakin Helunalla lukulistalle.

Rimarinnan toinen teemaan lukema kirja oli Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan rakkaustarina (Kyröhän on karvaotus), (2022). Mielensäpahoittajan vaimo on kuollut, ja hautajaisissa päähenkilö saa infarktin ja joutuu vuodepotilaaksi sairaalaan. Hän toipuu siitä hiljalleen, mutta hänelle on vaikeaa olla toisten huollettavana. Eräänä päivänä terapia-altaassa häntä auttaa hyväntuoksuinen, vapaaehtoinen työntekijä. Mielensäpahoittaja rakastuu ja joutuu pohtimaan jyrkkiä periaatteitaan ja olisiko niistä mahdollista joskus joustaa… Tästä Rimarinna piti kovasti: ”Vanhan jäärän matka syvästä surusta takaisin elämään ja toisen ihmisen lähelle.”

Myös Heluna luki teemaan kaksi kirjaa.  Ensimmäinen näistä on L.T. Shearerin Kissa, joka ratkaisi kolme murhaa (2023). Genreltään kirja on cozy crime -osastoa. Heluna totesi, että kirja on erittäin kevyt ja ihan kiva - myös Jänis muisteli, että on ehkä tämän joskus lukenut. Kirjassa eläkkeelle jäänyt poliisi ratkoo murhia puhuvan kissansa Conradin kanssa. Heluna kuvasi keveyttä sillä, ettei enää muistanut tapahtumista mitään muuta kuin, että päähenkilö asui asuntolaivassa, mutta aikoo kuitenkin todennäköisesti lukea seuraavankin L.T. Shearerin kirjoittaman kissadekkarin. (L.T. Shearer on brittiläinen salanimellä kirjoittava henkilö tai useampi – kukaan ei tiedä.)

Toinen Helunan kirja oli Henna Huovilan Sielulintu (2024). Kirjassa tyttö Pieta haluaa apteekkariksi, koska on oppinut mummultaan parantavien yrttien käytön. Lapsuuden ystävä, kartanon poika, haluaa naimisiin Pietan kanssa ja suhtautuu häneen omistavasti. Pikkuhiljaa tilanne käy yhä tukalammaksi. Heluna piti1800-luvun alun Jyväskylän kuvauksista, koska monet paikat olivat tuttuja, ja erityisesti vanhojen uskomusten kuvauksista: Pietan mummulla on paljon lintuihin liittyviä uskomuksia, mutta teoksessa mainitaan myös paljon vanhoja tapoja, joista oli kiinnostavaa lukea. Ympäristön ja tapojen kuvaus tuntui uskottavalta. Sen sijaan henkilökuvaus ei joka kohdassa niinkään. Lopetus oli lievästi häiritsevä. Kirjailijalta on tulossa toinen historiallinen romaani, jonka Heluna varmasti aikoo lukea.

Paavon kirja oli Olga Kokon Kilpaoriit, jonka hän kuunteli äänikirjana (2023). Kirja on ensimmäinen osa kolmiosaisesta Ratsastajat-sarjasta. Tämä on heppakirja, jossa mukana myös erotiikkaa. Paavon mukaan teoksessa kuvataan tallielämää ja hevosten hoitoa sellaisella otteella, että kirjoittajan täytyy olla (entinen) heppatyttö. Kirjan juoni: Äiti ja tytär ovat ihastuneet samaan, nuoreen kilparatsastajaan, mutta äidin sydämen vie lopulta aikuisempi Rabbe.

Tupunavitsi luki Rachel Wellsin Alfie-sarjasta kaksi osaa Kissa kynnyksellä (2021) ja Samettitassuinen ystävä (2022). Kissa kynnyksellä -kirjassa Alfie selvittää kissayhteisönsä ongelmia ja samalla myös ihmissinkut löytävät Alfien avulla toisensa. Alfie on tomera kissa: se järjestelee kaikkien elämän hyvälle tolalle. Samettitassuisessa ystävässä naapuriin muuttaa oudon sulkeutunut perhe, jonka salaisuutta Alfie selvittää. Sarjassa on enemmänkin osia, mutta Tupunavitsi totesi voivansa elää ilman niitäkin. Kevyttä ja kivaa, kuten murhia ratkova kissakin.

Lisäksi Tupunavitsi oli lukenut teemaan Aarno Rantalan Elläinhotorohvi (1994). Teos kertoo eläinlääkäristä, joka työskentelee 1960-luvun Pohjois-Pohjanmaalla. Kirja on kirjoitettu murteella, joka Tupunavitsistä tuntui suorastaan kotoisalta. Aarno Rantala on tehnyt elämäntyönsä eläinlääkärinä, ja teoksessa on omaelämäkerrallisia aineksia, mutta se ei kuitenkaan suoraan ole elämäkerta. Kerronta on realistista ja jopa raadollista kuvausta lehmien ja hevosten hoidosta.

Ja mitenkäs kävi sen teemanvenyttäjä-palkinnon kanssa..?  Sen sai Jänis kuitattuaan kirjan sopivuuden teemaan sillä, että ihmiset ovat kirjassa kaikenkarvaisia... Palkinto oli myös karvainen.

Minäkin olin muuten lukenut teeman kirjan. Valintani oli Arja Kuuri-Riutan tietokirja Elävät hiukset (2021). Elävät hiukset tarkoittaa kirjassa sitä, että hiukset ovat elävät ja olennainen osa hyvinvointiamme. Arja Kuuri-Riutta on porilainen ekokampaaja, ja olen kerran käynytkin kasvivärissä hänen luonaan. Kirjassa kerrotaan, kuinka hiuksia pitäisi hoitaa ja kuinka ei. Luonnollisuus hiusten hoidossa on arvossaan. Mukana on myös energialeikkausasiaa ja chakroja yms. eli mennään perinteisestä kampaamotyöstä vielä pidemmälle. Kirjassa on paljon toistoa, joten rakenne olisi kyllä kaivannut fiksaamista. Ihan mukava kirja silti, mutta ei mitenkään mullistava ainakaan näin vuosia ekokampaamoissa asioineelle. Kirjan tarkoitus lienee, että me kaikki rakastaisimme hiuksiamme ja hoitaisimme niitä hyvin.

Seuraava kokoontuminen on Nasumurmelin luona hänen uudessa asunnossaan!! Uusi teema muotoutui Nasumurmelin tälla kertaa esittelemästä kirjasta ja siitä virinneestä veijarikeskustelusta. Heluna nimittäin muisti kuulemansa radiokeskustelun veijariromaaneista ja erään keskustelijan heittämän kysymyksen: Voiko nainen olla veijariromaanin päähenkilö? Ja siitähän sitten tulikin seuraavan kokoontumisen aihe - kirjojen veijarinaiset!

Seuraavaan kertaan - toivottavasti minäkin pääsen silloin mukaan!

Knarp.

Lukupiirimme kokoontui Hattulassa Liinun luona Vuoden harmaimpana päivänä. Harmaasta tunnelmasta ei ollut paikan päällä tietoakaan, vaan nautimme ihanista tortilloista ja mahtavista keskusteluista, jotka osin liittyivät myös kirjoihin..! Varsinaista teemaa meillä ei ollut, vaan jokainen oli lukenut teemaan kirjan kirjailijalta, jonka nimen oli saanut Amorinrannan kesäretken "arpajaisissa".

Emäntämme Liinu esitteli ensimmäisenä Anni Polvan kirjan Rakkaus rasittaa vuodelta 1955. Anni Polvan oli sujauttanut arvontamyssyyn Paavo. Rakkaus rasittaa on mahdollisesti tuotteliaan Anni Polvan 12. kirja. Kaikille meistä Anni Polva oli tuttu erityisesti Tiina-sarjasta, mutta näitä rakkausromaanejakin oli kyllä luettu. Yllättävältä tuntui, että ne ovat noinkin vanhoja. Liinun lukemassa kirjassa päähenkilöitä ovat noin 50-kymppiset johtaja Karila ja hänen vaimonsa Esteri, pariskunnan poika Jukka ja tämän tyttöystävä Irja. Irja opiskelee voimistelunopettajaksi, ja tämä ei miellytä johtaja Karilaa - hän on sitä mieltä, että hänen poikansa ansaitsee paremman vaimon kuin voimistelunopettajan. Tämä saakin Jukan ja Irjan laatimaan juonen, jossa hyödynnetään Karilan viidenkympin villitystä. Karila höynäytetään kuntopiiriin, jota vetääkin Irja, jonka hän ei tosin tiedä olevan poikansa tyttöystävä. Karila rakastuu. Mutta kuten arvata saattaa, asiat erinäisten jumppatuokioiden jälkeen kyllä järjestyvät..! Liinua ihastutti Polvan kirjan kieli. Ja oli se muutenkin hauska.

Jänis ei ollut mukana Amorinrannassa, joten hän sai minulta kirjailijaksi Anne Tylerin, jolta hän luki kirjat Avioliiton lyhyt oppimäärä (2004, myös suomeksi samana vuonna), Äkäpussi (2016, suomeksi 2018) ja Palmikko (2022, suomeksi 2023). Luettuaan kolme yhdysvaltalaisen Tylerin kirjaa Jänis totesi, että ei halua lukea niitä vähään aikaan. Kirjoissa on havaittavissa sama kaava: äkkipikainen naishahmo, lepsu mies, useampi sukupolvi, joista ensimmäisessä on tapahtunut jotain mullistavaa. Uudistumista on kuitenkin tapahtunut, sillä uusimmassa kirjassa on mukana jopa homopari. Lukemistaan kirjoista Jänis piti eniten Äkäpussista, joka on Tylerin radikaalisti uudistettu versio Shakespearen kuuluisasta näytelmästä Kuinka äkäpussi kesytetään. Ja kyllä Jänis myös myöntää sen, että Tylerin kirjat ovat sekä hauskoja että koskettavia.

Minä sain Liinun kirjoittaman arpajaislipukkeen, jossa luki Roope Lipasti. Valitsin kirjaksi Lipastin laajasta tuotannosta vähän erilaisen teoksen, nimittäin pakopelikirjan Pakoretki mestauslavalta vuodelta 2022. Kirja on tehty yhteistyössä Getaway Gamesin kanssa, ja se on ensimmäinen kotimainen pakopelikirja. Kirjaan on tuotu pakohuoneiden kävijöille tutut elementit eli tehtävät, joihin saa myös vinkkejä. Kirjassa oikeat vastauksetkin annetaan, jos jomma ei muuten etene. Eikä ainakaan itsellä aina edennyt. Lipasti on kirjoittanut kirjan tarinan, joka perustuu Tukholman verilöylyyn vuonna 1520. Kirjaa ei voi lukea normaalisti eteenpäin, vaan lukujen järjestys saadaan tehtäviä ratkaisemalla. Kirja oli minulla kirjastosta, ja yksi tehtävä jäi jo siitäkin syystä tekemättä, että se olisi edellyttänyt sivujen taittelemista. Pidin kyllä pakopelikirjan ideasta ja Lipastin kirjoittamasta tarinasta, vaikka en kaikkea osannutkaan ratkaista. Jokunen onnistumisen kokemuskin onneksi mahtui mukaan.

Rimarinna sai kirjailijakseen Sofi Oksasen, jonka nimen hattuun oli ilmeisesti  sujauttanut tällä kertaa poissa ollut Nasumurmeli. Rimarinna oli aiemmin lukenut Oksaselta Puhdistuksen, ja nyt hän valitsi kirjakseen Koirapuiston vuodelta 2019. Tämäkään Oksasen kirja ei ole mitenkään ratkiriemukas, mutta se ei ole kuitenkaan yhtä ahdistava kuin Puhdistus. Se käsittelee elämän nurjempia tunnelmia sijoittuen kahdelle aikatasolle ja kahteen paikkaan; Ukrainan itsenäistymisen vuosiin (1991) Ukrainassa ja lähihistoriaan Helsingissä. Teemana kirjassa on kohdunvuokrausbisnes, jossa ukrainalaiset naiset toimivat munasolujen luovuttajina ja vauvojen sijaissynnyttäjinä. Nämä naiset menevät monella tapaa rikki; sekä henkisesti että saavat myös syöpiä. Ihmiset tekevät kuitenkin mitä tahansa selviytyäkseen, kun on vain karusti hyväksyttävä vaihtoehtojen vähäisyys. Rimarinna koki, että kirja loppui vaan yhtäkkiä, jäi ikäänkuin kesken. Hän myös totesi, että tämä kirja sopii erinomaisesti vuoden harmaimpaan päivään!

Heluna sai Tupunavitsiltä kirjailijakseen John Irvingin ja päätti valita tältä kirjan, joka on mahdollisimman ohut..! Valituksi tuli Vapauttakaa karhut vuodelta vuodelta 1968, suomeksi 2012. Tupunavitsi oli esitellyt tämän kirjan aiemmin Vapaus-teemassa, ja mielipiteet kirjasta olivat Helunalla ja Tupunvavitsillä hyvin yhteneväiset - ei järin kummoinen kirja. Heluna totesi kirjan olevan sekava, nuorten miesten elämää kuvattiin hyvin miehisestä näkökulmasta ja kirjan keskustelut junnasivat paikoillaan. Päähenkilöinä kirjassa on kaksi poikaa ja yksi tyttö. Heluna lukikin kirjaa harppoen. Todettakoon, että tämä on Irvingin esikoisteos.

Paavo sai arvonnassa Helunan kirjoittaman lapun ja näin kirjailijakseen Sujata Masseyn. Lappu oli välillä kateissa, ja Paavo ehti jo muistella, että hänen kirjailijansa on Dickens. Onneksi (?) lappu kuitenkin löytyi! Sujata Massey ei ollut Paavolle uusi tuttavuus vaan hän oli lukenut Rei Shimura -sarjaa aiemminkin. Nyt hän otti tästä sarjasta kuunteluun Morsiuskimonon ja palautti näin jälleen mieleensä tämän hienon sarjan. Kirjojen päähenkilö Rei Shimura on japanilais-amerikkalainen nuori nainen, joka työskentelee antiikin parissa, ja kirjoissa tulee hienosti jännityskertomuksen ja kohtuullisen romantiikan ohella myös japanilaista kulttuuria, Morsiuskimonossa erityisesti kimonoperinnettä. Juttelimme myös Sujata Masseyn toisesta, Intiaan sijoittuvasta Perveen Mistry -sarjasta, joka on kyllä hyvä, mutta ei lähellekään Rei Shimuroiden veroinen. Tylsempi.

Tupunavitsi oli saanut arvonnassa yhden lempikirjailijani nimen, Miika Nousiaisen, ja kun hän nosteli eteensä kirjat Vadelmavenepakolainen, Maaninkavaara ja Pintaremontti, en voinut olla kiljahtamatta: "Maaninkavaara! Se on ihan älyttömän hyvä!" Tupunavitsin mulkaisu suuntaani hyydytti enemmät riemunilmaisut. Olisiko pitänyt mulkaista Rimarinnaa, joka tämän nimen oli lappuun laittanut? Minä en kuitenkaan voinut olla jatkamatta Maaninkavaaran kehumista, ja lisäsin vielä, että jos autiolle saarelle saisi ottaa mukaan kymmenen kirjaa, olisi Maaninkavaara yksi niistä. Tästä nousikin jollain idea, että ehkä me jokainen voisimme tehdä ensi kesän kesäretkeä varten kymmenen kirjan listalle autiolle saarelle pakattavista kirjoista. Ehkä! Mutta; Tupunavitsi totesi, että hän ei käsitä näitä kirjoja. Jankataan ja jankataan, tosi puuduttavaa. Pintaremontti vielä meni, ja jo aiemmin luettu Juurihoito, mutta Vadelmavenepakolainen ja Maaninkavaara eivät kehuja saaneet. Ja  tukeakin tuli. Heluna totesi, että onpas mukavaa, että joku sanoo tämän ääneen, hän on ihan samaa mieltä. SAMAA MIELTÄ! Ainoa positiivinen asia, jonka Tupunavitsi Maaninkavaarasta löysi, oli se, että siinä mainittiin Posiolla sijaitseva Vääräjärventie, jonka varrella on ollut Tupunavitsin mummola. Tästä kaikesta voimme päätellä, että Tupunavitsi ja Heluna eivät halua lainata minulta Nousiaisen uusinta eli Ratakierrosta.

Nasumurmeli valitettavasti sairastui eikä päässyt paikalle, mutta hän oli lukenut Carl Hiaasenin nuortenkirjan Löyhkä. Minä olin tämän Hiaasenin takana, ja valitettavasti Nasumurmelilla oli ollut hankaluuksia kirjan löytämisessä, koska kirjailijan nimi oli vähän hankala eikä ihan tuttu kirjastovirkailijoillekaan. Onneksi itse kirja oli sentään ihan ok.

Liinu sai emäntänä päättää seuraavan kerran teeman, ja se on "kaikenkarvaiset ystäväni". Ei siinä mitään, mutta hän lupasi PALKITA sen, joka luovimmin venyttää teemaa. Kyllähän tässä vuosien varrella on kaikenlaisia selityksiä kuultu, kuinka kirja osuu teemaan, mutta että siitä palkitaan.. pahaa tekee. Mutta näillä mennään. Luvassa kaikenkarvaisia ystäviä ja mahdollisesti siis niitäkin, joilla ei ole yhtään karvaa. 

Seuraavan kerran kokoonnumme helmikuussa Seinäjoella Helunan luona.

Oikein hyvää alkanutta vuotta kaikille,

Kirjaperhosten puolesta,

Knarp.

Oi autuutta! Kesäretkeä oli taas odotettu pitkään, ja elokuussa vihdoin suuntasimme uudelleen edellisenä kesänä meidät ihastuttaneeseen Amorinrantaan Juupajoelle. Ennen Amorinrantaan siirtymistä kokoonnuimme Kallenaukion kestikievarimuseossa, jossa söimme lounasta. Kylläisinä siirryimme Amorinrantaan, joka otti meidät yhtä ystävällisesti vastaan kuin viime vuonnakin.

Varsinaisen lukupiirikokoontumisen pidimme tällä kertaa ulkona lasisen huvimajan suojissa. Suoja olikin tarpeen, sillä välillä tuli vettä kuin aisaa. Kokoontumisen aluksi nautimme hieman kuohuvaa ja juhlistimme näin kesäretkemme alkamista.

Ensimäisenä kirjansa esitteli Paavo, joka viime kerralla emännöi kokoontumistamme ja antoi teemaksi rajakokemuksen. Paavon oma kirja teemaan oli kirjaston äänikirjapalvelusta löytynyt Aino Marionin chick lit -romaani Hengenheittäjän uusi elämä ja rakkaudet. Kyseinen kirja onkin ilmestynyt tänä vuonna ja vain äänikirjana. Kirjassa tv-alalla tuottajana työskentelevä kovapintainen Minttu joutuu hissionnettomuuteen ja on pari minuuttia kuolleena. Jälkikäteen häntä alkaa vaivata muisto rajakokemuksestaan: kukaan ei ollut häntä vastassa. Hän miettii, että onko hän niin ikävä ihminen, että kukaan ei tule häntä tervehtimään, ei edes nuorena kuollut paras ystävä tai vanhemmat. Minttu päättää alkaa paremmaksi ihmiseksi, mikä aiheuttaa hämmennystä työpaikalla ja loppujen lopuksi muuttaa merkittävästi hänen elämäänsä. Toki on selvää, että paremmaksi ihmiseksi muuttuminen ei ole lainkaan suoraviivaista ja vanhoista tavoista on vaikea päästä eroon. Paavo suositteli kepeää kirjaa, ja itsekin päätin sen kuunnella. Totean, että oli siinä hetkensä ja yksi varsin upea juonenkäänne, mutta kokonaisuutena PORILAISSYNTYISESTÄ Mintusta kertova kirja oli minusta jotenkin tahmea. Minttu on kirjan kertoja, ja takkuavine ajatuksineen hän oli jotenkin rasittava. Porin murretta hän ei enää osannut.

Nasumurmeli oli tarttunut kauhukirjaan suurimmaksi osaksi kuunnellen, mutta osin myös fyysistä kirjaa selaillen. Tämä kirja oli Anne Leinosen Katve vuodelta 2020. Kirjan päähenkilö on taivaanilmiöitä käsittelevässä puhelinpalvelussa työskentelevä Tapani. Hän toipuu myös erosta, jonka on aiheuttanut Tapanin väkivaltaisuus, ja josta Tapani kantaa syyllisyyttä. Hän lähtee eristyksissä olevaan - ja saarellahan ollaan osin myös kännyköiden kantaman suhteen katveessa - auttamaan sairasta tätiään. Työ parapuhelimessa jatkuu saarellakin, ja sinne soittaa vastarannalla asuva nainen, jonka väkivaltaiset perhekuviot alkavat vaivata myös Tapania ja kytkeytyä tämän omaan syyllisyyteen. Tapani saa unihalvauksia ja ilmestyksiä, ja nämä ovat lähinnä sitä kirjan kauhuosuuttua. Nasumurmeli ei pitänyt kirjaa erityisen pelottavana, ja totesi sen olevan ihan kuunneltava, mutta ei mikään erityinen.

Heluna oli vallan ihastunut omaan kirjaansa, joka oli Paul Austerin Mr Vertigo vuodelta 1994 (suomeksi 1997). Hän totesi, että kirja oli niin hyvin kirjoitettu, että sen ei olisi suonut lainkaan päättyvän! Lumo ei kuitenkaan säilynyt ihan loppuun saakka. Kirjassa katupoika Walt ällistyttää ihmisiä levitointiesityksillään. Hän tapaa Mestari Yehudin, joka ottaa Waltin oppipojakseen, ja Waltin tie kuuluisaksi Mr. Vertigoksi alkaa. Lienee jo selvää, että saimme tähän kirjaan vahvan suosituksen..!

Tupunavitsi oli lukenut teemaan NELJÄ (4) kirjaa. Ehkä merkittävin niistä oli John Ajvide Lindqvistin kauhukirja Kuinka kuolleita käsitellään vuodelta 2005 (suomeksi 2010). Kyseessä on paljon kehuttu teos, ja tällä ruotsalaisella kirjailijalla on tapana yhdistellä kirjoissaan realistista kerrontaa, fantasiaa ja kauhuelementtejä.Tupunavitsin lukemassa kirjassa Tukholmassa on painostava ilma ja kaikki, jotka ovat kuolleet kahden kuukauden sisällä, heräävät henkiin. Ruumishuoneilla tapahtuu... Kukaan henkiin heränneistä ei kuitenkaan ole entisellään vaan he ovat muumiotyyppisiä olentoja, kuoria, jotka ovat hengissä, mutta joilla ei ole sydänkäyrää. Tämä saa tutkijat innostumaan. Henkiin heränneiden lähellä oleville ihmisille tulee kyky lukea toisten ajatuksia. Tupunavitsi totesi, että alussa kirjan lukeminen oli todella nautittavaa, ja kokonaisuuttakin voi ilman muuta suositella.

Tupunavitsi oli lukenut myös Mia Vänskän nuorille suunnatun kauhukirjan Valkoinen aura vuodelta 2014. Kirjassa päähenkilö Iina lähtee sairaanhoitajaoppilaitokseen opiskelemaan ja asuu asuntolassa, jossa on murhattu opiskelijatyttö. Tupunavitsi totesi, että kirjassa on ihan älyttömästi tavaraa - kaikki mahdollinen outo on sisällytetty yhteen kirjaan. Ruusu tuoksuu ja ruumiita tulee. Loppu menee jo suorastaan överiksi. Myös Heluna on aiemmin lukenut tämän kirjan ja saa siitä vieläkin painajaisia. Joten pelottava se ainakin on.

Kolmantena kirjanaan Tupunavitsi esitteli yhdysvaltalaisen neurokirurgin Eben Alexanderin kohuteoksen Totuus taivaasta vuodelta 2012 (suomeksi 2013). Tämän kirjan oli myös Rimarinna lukenut teemaan. Kirjassa neurokirugi vajoaa koomaan sairastuttuaan bakteeriperäiseen aivokalvontulehdukseen. Koomassa hänelle näytetään kuolemanjälkeinen maailma. Rimarinna totesi, että aiheeseen on kirjassa hyvin amerikkalainen tulokulma, mutta tässä suhteessa vielä pahempi on saman kirjoittajan Taivasyhteys, jota Rimarinna oli yrittänyt lukea, mutta jättänyt kesken.Taivasyhteydessä on myös muiden kuolemanrajakokemuksia, mutta Rimarinna totesi kirjan olevan yksiselitteisesti huono. Totuus taivaasta on on kuitenkin ihan mielenkiintoinen ja se kannattaa lukea, jos aihepiiri kiinnostaa.

Liinu esitteli tässä välissä oman kirjansa, joka oli Anita Moorjanin Kuolema antoi minulle elämän. Kirjan alkuteos on vuodelta 2012, ja se on ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 2013. Viime vuonna kirjasta oli otettu kymmenvuotisjuhlapainos. Kirja on samantyyppinen kuin Eben Alexanderin kirja, mutta tässä Anita Moorjani kertoo syöpätaistelustaan ja saamastaan kuolemantuomiosta. Hän oppii rajanylityskokemuksen kautta parantamaan itsensä. Kirjassa on paljon tavaraa ja se menee hyvinkin sfääreihin. Mutta sanoma on, että jo syövän pelko sairastuttaa ja pitää oppia rakastamaan itseään ja päästä asioiden pelkäämisestä pois. Anita Moorjani parani rajanylityskokemuksensa myötä täysin, vaikka tilanne oli ollut jo todella vakava, joten hämmästyttävä tarina ja kokemus. Mietimme, että hieman vaarallista viestiä myös, sillä tuskin tässä kuitenkaan on kaikille syöpään sairastuneille sopiva poppaskonsti tarjolla.

Myös omassa kirjassani rajakokemus oli kooma. Luin Marja-Leena Tiaisen nuortenkirjan Viestejä Koomasta vuodelta 2016. Kirjassa Kooma on paikka, josta voi palata takaisin elämään tai siirtyä tuonpuoleisiin. Silva saapuu Koomaan hypättyään sillalta veteen ja loukattuaan päänsä. Koomassa hän tapaa muita välivaihetta eläviä ja etsiytyy muiden suomalaisten seuraan. Tuonpuoleisista saapuu myös ihmisiä käymään Koomassa ja pyytämään viemään viestejä läheisilleen. Silvakin saa useammankin viestin vietäväkseen, ja tämä antaa olettaa, että Silvan aika ei ole vielä siirtyä tuonpuoleisiin vaan palata elämään. Näin myös käy. Kooma on kuitenkin käännekohta Silvan elämässä. Entinen koulukiusaaja löytää uusia ystäviä ja oppii paremmin tunnistamaan aidot ja hyvät asiat. Nopealukuinen nuortenkirja oli mukavaa luettavaa, ja Silvan kasvutarina ja Kooman kuvailu mielenkiintoisia. Suositus.

Tupunavitsin lukema neljäs kirja antoikin sitten mukavasti pohdittavaa sekä Tampereen Teiskossa asuville että porilaisille. Jukka Niemisen Zombie vyöhyke -kauhukirjassa vuodelta 2012 on tilanne se, että zombien täyttämässä maailmassa on enää muutama ihminen jäljellä, ja nämä asuvat Teiskossa. He pyrkivät sieltä pikatietä pitkin rannikolle Poriin. Että sillä lailla. 

Kesäretken ohjelmaan sisältyi paljon muutakin kuin lukupiirikokoontuminen. Pitsaa, saunomista, kirjallisuusvisaa, uimista, yödiskoilua ja seuraava päivänä kävimme vielä katsomassa taidenäyttelyn Walleniuksen Wapriikissa ja myös vierailulla taidekeskus Purnussa Orivedellä. Kuva on jälkimmäisestä kohteesta.

Valitettavasti Jänis ei päässyt mukaan kesäretkelle. Syy oli ruusun. Saimme kuitenkin raportin hänen lukemistaan kirjoista.

"Ruusuinen raportti teemaan luetuista:

 

Miia Kontron Portilla Suomalaisia kuolemanrajakokemuksia vuodelta 2018 Atenan kustantamana. Portilla sisältää
22 uniikkia ja pääasiassa uskonnollista tarinaa kuolemanrajakokemuksista. Kokemuksen läpikäyneet ihmiset kertovat matkasta tuonpuoleiseen ja pohtivat, miksi se tapahtui juuri heille, millaista se oli ja mitä siitä seurasi. Kirja on syntynyt gradun pohjalta ja minusta se näkyi erityisesti kirjan rakenteessa. Osin kiinnostava, mutta alkoi pahasti puuduttamaan jossain vaiheessa ja luin valikoiden. 

 

Sitten toisenlaiseen rajakokemukseen: Christina Laurenin Sielunkumppanisovellus on uunituore suomennos Tammelta ja bongaus kirjaston Best Seller -hyllystä. Se on alunperin ilmestynyt englanniksi vuonna 2021. Nimimerkin takana ovat Christina Hobbs ja Lauren Billings. Voiko dna järjestää yhteen kaksi ihmistä, joista toinen vihaa toista ja toinen ei ole edes huomannut toista, koska hän on tavallinen. GeneticAlly on uusi, mullistava DNA:han perustuva treffisovellus, jota deittailua kammoava Jess Davis päättää kokeilla viimeisenä oljenkortenaan. Jess on harvinaisen yhteensopiva “Americanon” eli Americano-kahvin joka aamu samasta kahvilasta tilaavan kopean GeneticAllyn perustajan, River Peñan kanssa. Jessille ehdotetaan Riverin seurassa näyttäytymistä maksua vastaan, ja rutiköyhänä yksinhuoltajana hänen on vaikea kieltäytyä. Onko kaiken takana julkisuustemppu GeneticAllyn menestyksen vauhdittamiseksi vai voisiko data sittenkin olla oikeassa? Ihanan kevyt, mutta toisaalta vahvasti tieteen mukaansa nappaava teos. Siltä kulmalta siis uusi aihe. Ai mikä tästä tekee rajakokemuksen? No, valitaan tieteen avulla sinulle määritelty henkilö, ja uskotaan että se on match, koska onhan sen oltava, kun dna kerran sen kertoo. Uskoisin, että tämä voisi sopia ainakin osan perhosista lukulistalle."

 

 

Miksiköhän otsikoin tämän postauksen levitoinniksi Amorinrannassa? En pelkästään Helunan lukeman kirjan vuoksi. Lukupiirikokoontumiset ja erityisesti kesäretki nostavat meidät aina arjen yläpuolelle. Eikös se ole levitointia jos mitä!

 

Seuraavan kerran kokoonnumme loppusyksystä Hattulassa Liinun luona. Teema valittiin nyt siten, että jokaiselle arvottiin kirjailija, jonka kirja hänen pitää lukea. Tapaamisiin!

 

Kirjaperhosten puolesta,

Knarp.