Kesän perhosjunassa Heluna antoi seuraavaksi teemaksi Kjell Westön teokset. Niistä kokoontui keskustelemaan Jäniksen luokse viisi kirjaperhosta, yksi osallistui etänä ja kaksi oli kokonaan poissa. Minä olin ensimmäistä kertaa lukupiirin historiassa poissa kokoontumisesta, ja koska olen tavannut kirjoittaa tätä blogia, sovimme, että saan jokaiselta raportin luetusta (tai kesken jääneestä....) kirjasta. On tainnut olla normaalia vapautuneempi lukupiiri, kun minä en ollut mukana huomauttelemassa säännöistä ja kirjaamassa ylös lukemattomuuksia..! Mutta; alla raportit esiteltyjen kirjojen nimien alle kerättynä.

Lang (2002)
 
Tupunavitsi: Viimeisintä lukupiiritapaamista varten lukemani Kjell Westön kirja oli siinä mielessä vähän erilainen kuin muiden lukemat, että se ei ainakaan herättänyt niin paljon kielteisiä lukufiiliksiä. Kirja onkin Westön vähän vanhempaa tuotantoa vuodelta 2002, ja nimeltään Lang. Kirjassa kertojana on Langin kirjailijaystävä Konrad.
 
Kirja siis kertoo noin nelikymppisestä Christian Lang -nimisestä kirjailijasta, joka tapahtumahetkellä ansaitsee elantonsa vetämällä omaa talk show –ohjelmaa televisiossa ja kirjoitushommat ovat enemmän historiaa. Puheohjelman isännöinnin tulevaisuuden yllä on kylläkin harmaita pilviä. Lang on eronnut kahdesti, ja hänellä on Lontoossa asuva noin parikymppinen poika. Lang asuu Helsingin Punavuoressa. Lang kohtaa eräänä iltana Punavuoren yössä Iso-Roobertinkadulla sijaitsevassa pizzapaikassa Saritan, ja he alkavat juttusille. Sarita menee Langin luo yöksi ja juttu luistaa, mutta hän nukkuu kylläkin kiltisti sohvalla sen yön. Siinä yön tunteina Lang katselee Saritaa, joka aamuun mennessä on kuitenkin hävinnyt paikalta vähin äänin. Lang ei saa jostain syystä Saritaa pois mielestään, tästä tulee Langille suorastaan pakkomielle, ja hän käyttääkin useampia kuukausia pyöriäkseen Helsingin kuppiloissa Saritaa etsien. Loppujen lopuksi Sarita kuitenkin soittaa Langille jättäen mystisen viestin puhelinvastaajaan, ja sen seurauksena heidän tiensä jälleen pääsevät yhtymään. Suhde alkaa.
 
Langin ja Saritan parisuhteessa tuntuu muutenkin olevan pääosassa ”yhtyminen”, jota kaksikko Saritan asunnolla Helsinginkadulla harva se yö harrastaa. Sentäs koettavat pitää kuitenkin pientä ääntä, kun asunnossa asuu myös Saritan 6-vuotias poika Miro. Ja asunnossa oleilee, siis henkisellä tasolla, myös Saritan ex-mies ja Miron isä, hämärähemmotyyppinen Marko. Se ON ongelma suhteelle, mutta sitä ei Lang halua itselleen tunnustaa. Ajan myötä tähän kolmoisdraamaan kulminoituukin kirjan lopputapahtumat, joiden vuoksi sitä voisi rikostarinaksikin luonnehtia. Kirjassa, ehkä hieman poikkeuksellisesti, kerrotaan se tapahtumien kulku, joka johti rikokseen, eikä siis yleistä dekkareiden ja vastaavien tarinoiden kuviota, jossa ensin tapahtuu rikos, ja sitä sitten loppukirjan verran ratkotaan. Kirjassa esiintyy myös muutamia ylimääräisiä juonteita, joiden merkitys kokonaisuudessa jää epäselväksi. Tällaisia sivuasioita ovat esimerkiksi Langin pojan päihdeongelma sekä sisaren mielisairaus ja siihen liittyneet kauan sitten tapahtuneet kuviot, joihin myös kertoja Konrad liittyy.
 
Kirja oli mielestäni ok, harmiton, ihan hyvä ja viihdyttävä, nopealukuinenkin. Mutta kuten edellisestä lauseesta voi tulkita sen osan, jota en kirjoittanut, niin tämä kirja ei jättänyt suuria jälkiä tai tunteita minuun, eli sinänsä ei mitenkään erityisen vaikuttava lukukokemus. Eniten tunteita tuli varmaan siitä, kun fiilistelin Helsingissä asumisen aikojani 1990-luvulla sen mukaan, miten Lang seikkaili eri ravintoloissa, joiden nimet ja sijainnit olivat ihan tosielämästä napattuja.
 
lang.jpg
 
Älä käy yöhön yksin (2009)
 
Rimarinna: Minun valintani Westön tuotannosta oli vuonna 2009 ilmestynyt Älä käy yöhön yksin. Se olikin ensikosketukseni kirjailijan tuotantoon. Lukupiirin aikaan kirja oli itse asiassa vasta noin puoli välissä, mistä jo etukäteen arvelin saavani merkinnän pöytäkirjaan. Vaikka nyt sitten saankin kirjoittaa nämä muistiinpanot itse, pidän kohtuullisena antaa tämä merkintä itse itselleni. Kirja ei vain jotenkin tuntunut etenevän vaan aina uni voitti poikkeuksellisen nopeasti. Jossain vaiheessa - taisi itse asiassa olla juuri tapaamisen aikoihin - kirjan synkkyys, hahmojen toivottomuus ja elämän rujous tuntuivat jopa hiukan ylipääsemättömiltä. Usein en harkitse kesken jättämistä, mutta nyt sellaistakin vaihtoehtoa puntaroin. Koin aika lannistavana sen toistuvalta tuntuneen teeman taakse jääneistä loistavista tulevaisuuksista ja turhista unelmista, jotka karahtelevat elämän kivikoille. Että miten nuorena voi hetken aikaa näyttää siltä, että ehkä se siitä. Mutta ei sitten kuitenkaan ja loppu on pelkkää onnetonta alamäkeä - tavalla tai toisella. Loppua kohti joko totuin tähän jopa apatiaan asti taipuvaan tummuuteen tai sitten painostavuus vähän hellitti. Joka tapauksessa viimeinen kolmannes kului merkittävästi nopeammin kuin kaksi ensimmäistä. Varmaan osa omaa ikäpohdintaa ja arvomaailmamyllerystä, mutta sittenkin haluan vielä pitää kiinni ajatuksesta, että vaikka tietyt unelmat eivät kukkeimmassa nuoruudessa lähteneetkään lentoon, edessä voi silti olla vielä hyviäkin aikoja ja ehkä myös joitain aivan uusia, valoisia mahdollisuuksia. Uusia unelmia jopa. Tämän lukukokemuksen jälkeen pitänen entistä tiukemmin kiinni toivon kipinästä. Westön maalamaama sielunmaisema väijyy nimittäin luomilla heti, jos se kipinä hetkeksikään sammuu... Kirjassa usein mainittu nimikkolaulu löytyy Youtubestakin. Minusta kappale kuvastaa hyvin kirjan yleistä tunnelmaa, joskaan kirjassa hehkutettua kitarasooloa en siitä erota. http://www.youtube.com/watch?v=RfdBY1uJkRk
 
Paavo: TOSI lyhyt raportti: Kolme kaverusta, Jouni, Ariel ja Adriana, haluavat popmaailmaan. Keskenään hyvin erilaiset tyypit ja asenteet tuovat ristiriitoja. Kertojana toimii Frank Loman, joka setvii kolmikon touhuja. En päässyt kirjaan millään muotoa "sisään", kun koko ajan pohdin, miksi tämmöinen on kirjoitettu ja miksi kirjailija luulee tämän ketään kiinnostavan? Sinne oli kyllä paljon tuotu historiaa ja musiikistakin pitää jotain tietää, joten selvitystyötä oli kyllä tehty. Mutta en usko, että luen kyseisen kirjoittajan tuotantoa enempää. Rimarinna oli kans tän lukenut, ja kommentoi varmaan paremmin tätä lukukokemusta.
 
Rikinkeltainen taivas (2017)
 
Knarp: Hei kaikki! Sain tänään luettua Westöni, joka olikin minulle ensimmäinen laatuaan. Ajattelin kirjaa aloittaessani, että nyt kun en pääse tulemaan tapaamiseen mukaan, voin myös huoleti jättää kirjan kesken, jos en tykkää. Mutta Rikinkeltainen taivas otti kuitenkin nopeasti mukaansa eikä sitä voinut ajatellakaan jättävänsä kesken.
 
Uskon, että joku muukin on lukenut tämän saman, enkä siksi ala isommin juonta avaamaan. Pähkinänkuoressa suomenruotsalainen vaihtelevasti menestynyt kirjailija muistelee elämäänsä ja suhdettaan rikkaaseen Rabellien perheeseen. Minulle kirja näyttäytyi suurelta osin luokkaeron kuvauksena: oli hankalaa olla tavallinen ja vähän köyhäkin Rabellien vanhan rahan rinnalla. Varakkailla on myös eri säännöt kuin muilla eikä heille niin vain sanota vastaan. Päähenkilökin sortuu pelkoon ja mielistelyyn, ja käyttäytyy siten, että katuu myöhemmin. Päähenkilö ei ole mikään sankari, hän kyllä miettii paljon oikeaa ja väärää, mutta monta asiaa menee ohi ilman että hän niihin tarttuu, vaikka aihetta olisi ollutkin. Hän on siis hyvin inhimillinen.
 
Itse pidin myös siitä, että kirjassa käytiin Porissa, vaikka siellä tapahtuikin jotain hyvin vastenmielistä. Ja Rimarinna tuli heti mieleen, kun yhden henkilön sanottiin olevan Vantaan kaupungilla verkkotoimittajana! Kirjan päätös oli hyvin uskottava, ja vaikka ei voi sanoa, että paha olisi saanut palkkansa, niin jotain siihen suuntaan kuitenkin. Ainakin voi ajatella, että jotain väärää ja sivuutettua tuli näin näkyväksi. Mutta syvissä vesissä mentiin, mitään helppoja tai lopullisia ratkaisuja kirja ei tarjoa.
 
Nyt kun kirjasta tehty elokuva on tullut teattereihin, oli minunkin lainaamaani kirjaan tullut varaus. Palautan kirjan ensi viikolla ja ehkäpä menen vielä katsomaan sen leffan..!
 
lake-g4704ac33a_1920.jpg
 
Tritonus (2020)
 
Jänis: Moi, ohessa muutama ajatus Tritonuksesta: Todellinen marraskuun harmauteen sopiva lukukokemus Tritonus - miesten välinen ystävyys ja musiikki ovat kirjan kantavat teemat. Päähenkilö Brander on maailmalla mainetta niittänyt, kuusikymppinen kapellimestari, joka sijoittaa omaisuutensa rakennuttamalla “lasisen” ökyhuvilan pienelle saarelle monen tunnin ajomatkan päähän Helsingistä (kuulostaa kuitenkin Paraisten saaristolta). Casa Tritonus saa nimensä musiikkiterminologiasta (mm. hälyytysäänistä tuttu sointuaskel). Brander tutustuu naapuriinsa koulukuraattori-psykologi Lindelliin, joka soittaa kitaraa harrastajabändissä ja kalastaa. Romaani kertoo rinnakkain näiden kahden miehen tarinaa. Välillä ne risteävät ja kietoutuvat toisiinsa. Myös Westön edellinen romaani, Rikinkeltainen taivas, on mukana. Sandrine Rabelli, valokuvaaja, on Tritonuksessa Lindellin tyttären Majan ystävä ja rakastettu. Musiikki on tärkeä osa kirjaa ja Westön on luonut Spotifyihin soittolistat. Kirjassa on mielestäni liikaa kaikkea #metoo, pakolaiset, uusnatsit, ympäristökatastrofi sekä paikallisia kunnanvaltuutettuja vodkalla ja konvehtirasioilla muistava Sasha. Myös pandemia on mukana - eletään aikaa sen jälkeen. Mutta siis, luin Bookbeatista ja sitten vielä kirjana selailin läpi. Rikinkeltainen olisi ollut valintani, mutta se piti palauttaa kirjastoon ennen kuin ehdin sitä kunnolla mutustella. Kotoa löytyvät Missä kuljimme kerran (kadoksissa jossain hyllyjen uumenissa) sekä Älä käy yöhön yksin, jolle olin antanut sen ilmestymisvuotena ⅘ tähteä - en kyllä muista miksi.
 
Heluna: Luin Westöltä Tritonuksen, joka kertoo ongelmiensa kanssa painiskelevasta menestyksensä aallonharjalta jo hiukan pudonneesta kapellimestarista, Thomas Branderista, joka rakennuttaa saaristoon hulppean asunnon ja ristii sen Casa Tritonukseksi. Päähenkilö asuu saarella konserttikeikkojensa välissä, seuraa rakentamisen edistymistä ja tutustuu pikkuhiljaa saaren yhteisöön. Tapahtumat sijoittuvat ainoastaan päähenkilön saarella käynteihin, muuta elämää kuvataan ainoastaan takaumina henkilöiden muistoissa. Toinen tärkeä henkilö onkin Branderin naapurissa asuva psykologi Reidar Lindell, jolla on harrastelija-cover-bändi. Lukija pääsee kummankin päähenkilön pään sisään, heidän sosiaalisiin kuvioihinsa, Lindellin suruun menehtyneestä vaimostaan, Branderin ammatillisiin kunnianhimoihin ja kateuden ja katkeruuden tunteisiin – ja tietenkin naishuoliin. Westö kuvaa välillä uskottavasti, välillä ei ihan niin uskottavasti kaikkia henkilöitään – minusta riittävän todenmukaisesti, että henkilöistä alkoi kiinnostua ja keksittyyn maailmaan uskoa. Joku totesi lukupiirissä, että teos oli tupattu täyteen eri teemoja, ja se on totta: mukaan oli ympätty syrjäytymistä, korkea- ja populaarikulttuurin eroja, ekokatastrofia, lintuinfluenssaa, seksuaalista vähemmistöä, pakolaisia ja vaikka mitä. Juonta, jos sellaista edes oli, oli vaikea hahmottaa kaiken seasta. Ehkei sitä ollutkaan, olipahan vain katkelma muutamien ihmisten elämästä. Jatkuvana tekijänä koko kirjassa oli musiikki. Musiikillisia viittauksia pudoteltiin suunnilleen joka sivulla, ja välillä teki mieli kuunnella joitakin mainittuja kappaleita, mutta se olisi keskeyttänyt lukemisen (joka meni ihan vähän viime tunneille). Kun olin saanut kirjan loppuun, huomasin vasta pitkähkön, perustellun biisilistan, teoksen valikoidun "soundtrackin", jota olisi voinut käyttää samalla kun luki teosta. No, ehkä sitten, jos tartun siihen uudestaan, mitä ei kyllä tapahdu lähivuosina. Kirja ei yllä ihanan, historiallisen Missä kuljimme kerran -teoksen tasolle mutta ei se huonokaan ollut.
 

Nasumurmeli: Olin lukenut tämän aiemminkin. Mutta lukeminen takkusi ja tapahtumia oli ahdettu turhan paljon yhteen kirjaan. Henkilöhahmot olivat kyllä eläväntuntuisia.

 
perhoskuva.jpg

 

Jänis antoi seuraavan kerran teemaksi mysteerihahmot. Vahva ehdotus luettavaksi kirjaksi on myös teemaan sopiva Antti Leikaksen Tonttu, jota kautta voidaan kokeilla sitä, että suunnitellusti useampikin olisi lukenut saman kirjan. Teemaan käydään käsiksi tammikuussa Rimarinnan luona. Mutta ensin tonttuillaan joulu!

Kirjaperhosten puolesta,

Knarp.