Kesäkuun alussa kokoonnuimme Rimarinnan luona Vantaalla. Oli niin kesäinen päivä, että pystyimme olemaan osin terassilla. Tällä kertaa jokainen toi keskusteluun kirjan, joka oli ilmestynyt omana syntymävuonna. Joku voisi ajatella, että aika vanhoja kirjoja käsiteltiin, mutta kyllä ne ihan hyvin säilyneitä olivat..! Ja jotta keskustelijoiden ravitsemus pysyi kunnossa, kokoontuminen aloitettiin ruokapöydän äärestä. Rimarinnalla oli muuten todella mielenkiintoinen tehosekoitin, jolla pystyy tekemään lämpimän kasvissosekeiton - ja olikin kyllä todella kuohkea ja maukas keitto. 

Päätimme käsitellä kirjat syntymävuosien mukaan kypsimmästä aloittaen:

1966

Paavo oli lukenut teemaan Hilja Valtosen Poikamiestytön. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Paavo luki Valtosta. Kirjasta huomasi, että aikaa on vierähtänyt. Kirja tuntui tosi vanhanaikaiselta ja vähän pitkästyttävältäkin - ollut kuitenkin varmasti aikoinaan menevä ja kiva. Se, että Hilja Valtonen oli naisasianainen, näkyy kirjassa. Kirjassa on henkilöitä, jotka rikkovat aikansa käyttäymismalleja.

1967

Heluna oli poissa kokoontumisesta, mutta Nasumurmeli välitti hänen kirjalliset terveisensä. Heluna oli lukenut kenialaisen James Ngugin vuonna 1972 suomeksi ilmestyneen kirjan Nisun jyvä. Alkuperäisteoksen nimi on A grain of wheat. Kirja kertoo kenialaisen kylän asukkaista aikana, jolloin he taistelivat itsenäisyytensä puolesta brittihallintoa vastaan. Kirja on välillä erittäin raaka. Ngugi osaa tuoda kirjassa esille hyvin molempien osapuolten kannat. Kirjassa on sekavuutta, mutta siirtomaavallan kamaluus ja brittien ylimielisyys välittyvät kyllä lukijalle. 

1968

Nasumurmeli kaivoi kassistaan kirjan, joka oli vielä kesken - hän oli sivulla 68, tai ehkä vähän pidemmällä, mutta päätettiin kuitenkin teeman vuoksi pitää tuo 68. Tämä kirja oli Ensimmäinen piiri, jonka on kirjoittanut Nobel-palkittu (1972) kirjailija Aleksander Solženitsyn. Kirjan päähenkilöt ovat toisinajattelijoita, ja se sijoittuu vankilaympäristöön Stalinin aikana. Tuolloin esimerkiksi hallinnon vastustamisesta saattoi saada 25 vuotta vankeutta. Suomeksi julkaistu kirja on karsittu versio, sillä alkuperäistä versiota kirjailija ei saanut julkaistuksi Neuvostoliitossa. Kirjassa on meneillään salainen projekti, jolla pyrittiin parantamaan telekommunikaatiota siten, että puhuja voitaisiin tunnistaa äänen perusteella. Nasumurmeli totesi, että kirja tuntuu varsin ajankohtaiselta (vrt. Trump) ja hän aikoo kyllä lukea tämän klassikon loppuun.

Minä luin teemaan yhden suosikkikirjailijani eli Kaari Utrion esikoisteoksen Kartanonherra ja kaunis Kirstin, tosin minulla oli kirjana kirjailijan saatesanoilla täydennetty uusintapainos, jonka nimi oli pelkkä Kirstin (vuodelta 1998). Kirja sijoittuu 1500-luvulle ja sen päähenkilö on Klaus Kristerinpoika Horn (todellinen henkilö), sotilas ja valtiomies, joka kirjassa rakastuu häneen aluksi hyvin kylmäkiskoisesti suhtautuvaan Kirstiniin (fiktiivinen henkilö). Kirja ei ole kovinkaan kevyt historiallinen romaani, sillä siinä on hyvin paljon esimerkiksi sotataisteluja (vähän liikaakin). Hienoa historian kuvausta joka tapauksessa! Olen itse enemmän Utrion epookkiromaanien ystävä, mutta toki tämäkin hyvä oli.

1970

Tupunavitsikään ei päässyt kokoontumiseen, mutta minulla oli mukanani hänen terveisensä ja kirjansa, joka on myös eräänlainen klassikko, nimittäin Erich Segalin Rakkauskertomus eli Love Story (suomeksi 1971). Kirja on varmasti kaikille vähintään nimeltä tuttu, koska siitä on tehty myös elokuva. Tarina on surullinen ja koskettava, ja Tupunavitsiä mietitytti, miksi sinänsä simppelissä kirjassa on oltava niin surullinen loppu. Maailma on muuttunut kirjan ajoista - siinä esimerkiksi vaimon sairaudesta kerrottiin lääkäreiden taholta vain tämän miehelle Oliverille, kunnes vaimo sai lopulta lääkärit painostettua kertomaan tilanteen hänellekin - Jennifer oli kuolemansairas. Tästä huolimatta sairaalassa noudatettiin vierailuaikoja - onneksi käytäntö on nykyään toinen. Tupunavitsin kierrätyshyllystä löytämä teos lähti lukupiirissä uudelleen kiertoon.

 Jänis olisi halunnut valita teemaan Kirsi Kunnasta, mutta tältä ei ollut ilmestynyt mitään hänen syntymävuonnaan. Tilalle tuli valituksi Anni Polvan Vanha suola janottaa. Kirjan päähenkilöt ovat punatukkainen sähikäinen Lulu ja hänen komea miehensä Antti. Antti on toimiston tyttöjen suosiossa ja lisäksi hänelle suukkoja tarjoilee myös entinen morsmaikku. Lulua tilanne korpeaa, ja Antti saa kirjassa opetuksen... Myös Polvan kirjat ovat aikansa tuotteita. Maalle meneminen kesällä on kirjassa tärkeää. Lisäksi kotiväki menee baariin syömään, jos Lulu ei ole paikalla tekemässä ruokaa. Lisäksi Jänis oli lukenut teemaan Veijo Meren Peiliin piirretty nainen -tarinakokoelmasta ensimmmäisen tarinan. Kirja oli ilmestynyt Jäniksen syntymävuonna kirjakerhopainoksena, mutta ensimmäisen kerran kirja oli ilmestynyt jo vuonna 1963. 

Tämä teema tuli vuonna 1970 syntyneeltä Liinulta, mutta hän ei päässyt tällä kertaa mukaan.

1976

Nuorimmainen eli Rimarinna oli löytänyt teemaan kolme kirjaa. Näistä ensimmäisenä hän esitteli Helsingin kaupungin Esitutkimusraportin automaattisen tietojenkäsittelyn sovellutusmahdollisuuksista kirjaston kehittämisessä. Rimarinna väitti, että se oli mielenkiintoinen, mutta oli sitä vähän vaikea uskoa. Toki on hienoa, että joku kaivaa jonkun tuollaisen raportin esille vielä 50 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Raportti saa ainakin olla ylpeä päästyään hautautumasta arkiston uumeniin. Toinen Rimarinnan kirja oli kuvitettu Erkki Tantun sananlaskukirja Viisastellast vähä. Kuva kertoo, millaisesta kirjasta on kyse. Kirjassa on murreilmaisuja, jotka eivät välttämättä enää tänä päivänä ole edes käytössä.

Rimarinnan kolmas kirja oli Eeva Joenpellon Kuin kekäle kädessä. Koska se on sarjan toinen osa, piti Rimarinnan lukea ensin edellinen vuonna 1974 ilmestynyt osa Vetää kaikista ovista. Kirjat kuuluvat 4-osaiseen Lohja-sarjaan. Rimarinna totesi, että näistä kirjoista aika ei ole ajanut ohi, vaan ne ovat edelleen ajankohtaisia ajankuvia sisällissodasta ja sen jälkeisesta ajasta, jolloin Suomi oli rikkonainen. Sisällissodan raakuus ja omien rivien rakoilu ovat omalla tavallaan  ajankohtaisia asioita tämänkin päivän polarisoituneessa Suomessa. 

Rimarinna emäntänä sai päättää seuraavan kerran teeman. Menemme heinäkuussa Paavon luo Tampereelle, ja silloin olemmekin valinneet kirjamme kannen perusteella!

Hyvää kesää!

Kirjaperhosten puolesta,

Knarp.

Maaliskuussa kokoonnuimme Liinun luo Hattulaan teemanamme kuvataiteet. Kun herkkujen luota ruokapöydästä taas selvittiin, niin teeman antanut Nasumurmeli pääsi aloittamaan oman kirjansa esittelyllä.

Nasumurmeli oli kuunnellut teemaan Kati Tervon kirjan Iltalaulaja vuodelta 2017, lukijana hyvin tähän sopiva Milka Ahlroth.  Kirja on sekoitus todellisia tapahtumia ja fiktiota. Pääosassa on kuvataiteilija Ellen Thesleff, ja tarinassa Ellen pyytää nuoren maalaistyttö Taimin mallikseen Muroleen kesähuvilalleen Ruovedellä. Taimi on fiktiota. Kirjan nimi Iltalaulaja tulee siitä, että Ellen oli hyvin ihastunut lintuihin - kun muut metsästivät ja söivät niitä, Ellenille ne olivat ystäviä. Ellen oli viettänyt paljon aikaa Italiassa ja kaipasi sinne, ja kirjassakin hän muistelee paljon Italian aikojaan. Kirjassa on myös paljon kiinnostavaa lähihistoriaa kuten esimerkiksi Kuru-laivan uppoaminen vuonna 1929. Historialliset faktat Muroleesta ja Tampeereesta ovat kirjassa myös totta. Ja saimme tähän kirjaan suosituksen!

Rimarinnan varsinaisesti teemaan valitsema kirja oli sen sortin järkäle, että hän otti rinnalle suunnitelma B:n ja lukaisi Göstän pieni taidekirjasto -sarjaan kuuluvan kirjan Albert Edelfeltistä, jonka on kirjoittanut Maria Vainio-Kurtakko. Kirja on ilmestynyt vuonna 2023. Rimarinna totesi, että kun on lukenut Syrjästäkatsojan tarinoita, on Edelfeltistä jo hyvä käsitys, mutta toki biofiktio hämää. Nyt tuli puhtaasti historiallista faktaa, mikä olikin mielenkiintoista. Rimarinna pohti myös, miksi taideteoksia ei tarinallisteta. Nyt tarinat teoksien takaa kuulee vain opastetuilla kierroksilla, mutta voisiko rinnalla olla QR-koodi, jota kautta pääsi käsiksi teoksien saloihin? Rimarinna selätti myös sen järkäleensä lukemalla ja kuuntelemalla. Tämä kirja oli Donna Tarttin 800-sivuinen Tikli vuodelta 2013, suomeksi 2014. Kirjan kannessa on pieni lintu, Tikli, ja koko kirja kietoutuu vuonna 1654 valmistuneen Tikli-maalauksen ympärille. Kirjan alkuasetelmassa äiti ja hänen poikansa menevät taidemuseokäynnille. Pojan hulttioisä on jättänyt perheensä ja poika on ajautunut kaikenlaisiin hankaluuksiin. Museossa tapahtuu räjähdys ja vanhan miehen usutuksesta poika varastaa sieltä Tikli-taulun. Pojan äiti kuolee räjähdyksessä, ja poika tauluineen muuttaa isänsä luo, missä eletään huonoa elämää. Kirja kertoo taulusta ja kuvataiteen voimasta, mutta myös rikkinäisen pojan kasvutarinan. Huolimatta sivumäärästä lukukokemus oli erittäin hyvä eikä edes mikään koettelemus. Palkittuun kirjaan saimme lukusuosituksen!

Minä luin teemaan kahden kirjan verran biofiktiota. Ensin ajattelin lukea vain Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan kuudennen osan Taiteilijan vaimo vuodelta 2018, mutta kun Silent Book Club Porin kokoontumisessa esiteltiin Katja Kärjen kuvanveistäjä Eeva Ryynäsestä kertomaa kirjaa Evan neljä elämää vuodelta 2024, päätin lukea myös sen. Taiteilijan vaimo sijoittui sotien väliseen aikaan sekä Suomeen että Pariisiin, ja siinä ovat mukana monet sen ajan kuuluisat taiteilijat ja ajan ilmiöt. Päähenkilönä on Kirsti Aaltonen os. Eriksson, joka on avioitunut kuvanveistäjän kanssa. Kirsti itse on muotisuunnittelija. Enni Mustosen kerrontaa on kyllä mukava lukea, mutta suurempi elämys oli kuitenkin Evan neljä elämää. Taiteilijapiirien ahdasmielisyys, kateus ja helsinkikeskeisyys tulee hyvin esille, mutta ennen kaikkea Eeva Ryynäsen palava intohimo puun veistämiseen. Olen joskus käynyt Ryynästen taiteilijakodissa Paaterissa Lieksassa, ja nyt olisi mukava käydä uudestaan.

Paavo kuunteli teemaan äänikirjan Reidar Särestöniemestä. Kirjan Reidar - Muistiinmerkintöjä Reidar Särestöniemen elämästä vuodelta 2025 on kirjoittanut Brita Polttila, ja lukenut äänikirjaksi hänen tyttärensä Eva Polttila. Kirja on ilmeisesti saatavilla vain äänikirjana. Brita Polttila oli Särestöniemen hyvä ystävä. Särestöniemi ei saanut elinaikanaan taiteestaan tunnustusta vaan häntä halveksittiin taiteilijapiireissä. Kaupallinen menestys aiheutti toisaalta myös kateutta. Pienessä kylässä asuminen oli myös omanlaisensa haaste, sillä Särestöniemi oli pienestä pitäen erikoinen taitelijaluonne, jolla oli valtava polte taiteen tekemiseen, eikä homouskaan auttanut asiaa. Särestöniemi rakasti värejä ja piilotti rakkauttaan tauluihinsa. Myös Kekkonen oli Säreistöniemen ystävä. Paavo totesi, että kirja oli hieno - taitava ajankuva, joka auttoi myös ymmärtämään Säreistöniemen teoksia.

Helunalla tuli aika vastaan ja hän ei ihan ehtinyt lukea loppuun valitsemaansa kirjaa, joka oli Jyrki Erran Lyijyvalkoinen vuodelta 2020. Hän kuitenkin luki kirjan loppuun lukupiirin jälkeen. Kirja on trilleri, jossa minäkertoja on taidemaalari, joka on tehnyt lopputyönsä jäljentämällä Caravaggion maalauksen. Caravaggiot ja niiden aitous on myös tarinassa isossa roolissa, samoin taidemaalarin vaimon katoaminen. Kirjassa on paljon käänteitä ja salamyhkäisiä henkilöitä, mikä tekee välillä haastavaksi pysyä kaikessa kärryillä, mutta mukaansatempaava, vaikkakin välillä ahdistava, trilleri joka tapauksessa. Heluna tunnisti kirjassa myös jotain danbrowntyylistä. Helunaa ihastutti erityisesti kirjan kieli ja hienot kuvaukset, unohtamatta Italian tunnelmia! Ja suositus tuli..!

Tupunavitsi luki teemaan kolme kirjaa. Ensimmäinen oli Leena Krohnin Näköisyys tältä vuodelta. Kirja kertoo kuuluisasta taitelijasta, joka on antanut Horkka-nimiselle harjoittelijalleen kesätyön tilausmuotokuvien tekijänä. Horkka on kirjan päähenkilö, ja hänelle tulee kesän aikana monenlaisia persoonia maalattavaksi. Esimerkkeinä mainittakoon therian-tytöt kissanaamareineen ja alastonkuva 100-vuotiaasta mummosta.. Tästä kirjasta Tupunavitsi piti kyllä, mutta varsinaisen vaikutuksen teki toinen kirja, Joel Haahtelan Yö Whistlerin maalauksessa vuodelta 2023. Haahtela on psykiatri ja ortodoksidiakoni, joka kirjoittaa verkkaisia ja ajatuksia herättäviä kirjoja. Kirjaperhosille sopivasti tässä kirjassa pääosassa  on perhoskerääjä, joka haluaa kirjoittaa perhoskirjan, ja lähtee siksi perhostutkijan luo. Kirjassa ei tapahdu paljon, mutta teksti on nautittavaa. Kirja on luettavissa nopeasti, mutta sitä ei ehkä kannata lukea nopeasti. Tupunavitsi hurahti Haahtelaan, luki tältä lisää (Sielunpiirtäjän ilta, myös teemaan sopiva, kertoo hollantilaisesta kuvataiteilijasta) ja uskaltaa jo todeta, että Joel Haahtela on hänen suosikkirjailijansa!

Liinu yritti lukea teemaan Olivia Laingin Yksinäisten kaupungin vuodelta 2016 (suomeksi 2024), mutta kesken jäi. Hän jaksoi sivulle 86 302-sivuista kirjaa - siinä vaiheessa Liinu oli saanut tarpeekseen taiteilijoista, joilla oli tuntemuksia erillisyydestä toisiin. Liinu totesi, että tämä yksinäisyyden pähkiminen alkoi jo johtaa pään halkeamiseen. Mainittakoon, että Andy Warhol oli yksi taiteilijoista, jonka yksinäisyyttä käsiteltiin, ja tämä oli jopa mielenkiintoista. Liinu kuitenkin päätyi vaihtamaan kirjaa, ja uusi valinta oli Pia Feinikin, Janne Laineen ja Anne Mäkelän tietokirja Koti + taide, taidesisustamisen käsikirja vuodelta 2014. Kirja antaa hyödyllisiä neuvoja taiteen hankintaan, ripustamiseen, huoltamiseen jne. Liinulle uusi tieto oli, että kyllä taidetta voi ripustaa vaikka TV:n päälle - hän oli aiemmin ajatellut, että näin ei voi tehdä. Kirja neuvoo myös ripustamaan voimakkaimman teoksen asetelman oikeaan ylänurkkaan ja keveimmän vasempaan ylänurkkaan. Kirja vakuutti Liinun ja meidät muutkin, joskin päädyimme myös keskustelemaan silikoniteipin mahdollisuuksista taulujen kiinnittämisessä..!

Myös Jänis oli lukenut teemaan kaksi kirjaa. Ensimmäisenä esittelyssä oli Ann-Christin Antellin Valkea lilja vuodelta 2025 - kirja on naantalilaisen Adelin perheen lahjakkaista sisaruksista kertovan trilogian ensimmäinen osa. Kirjassa perheen keskimmäinen tytär Lily saa mahdollisuuden lähteä isoäitinsä mukana Firenzeen tutustumaan taiteeseen. Jänis totesi, että kirjan juoni oli vähän höttöinen, mutta kyllä hän silti tästä tykkäsi. Toinen Jäniksen lukema kirja oli erityyppinen. Emmy Abrahamssonin ja Hanna Jedvikin Taiteilijan kuolema vuodelta 2023 (suomeksi 2025) on trilleri, jossa kaksi keskenään hyvin erilaista reportteria saavat suuren tilaisuuden, kun he pääsevät tekemään podcastia itsemurhan tehneestä taiteilijasta. Taiteilijan perheessä ei mikään ole sitä miltä näyttää ja kulisseja pidetään loppuun asti yllä. Oliko itsemurha lainkaan? Kirjassa on yllättävä loppuratkaisu, ja kokonaisuutena oikein viihdyttävä kirja!

Seuraavan kerran kokoonnumme kesäkuussa Rimarinnan luo. Teemaksi Liinu antoi kunkin omana syntymävuonna ilmestyneet kirjat. Mielenkiintoista!

Tapaamisiin,

Kirjaperhosten puolesta,

Knarp.

Tammikuun päätteeksi kokoonnuimme Nasumurmelin luokse Tuusulaan keskustelemaan toivosta ja toiveista; teemasta, jonka Tupunavitsi edellisellä kerralla antoi. Lasagne ja sitruunatorttu antoivat keskustelijoille hyvää energiaa - ilmankos meillä oli taas niiiin hyvät jutut!

Tupunavitsi esitteli ensimmäiseksi lukemansa ja toiveikkaiksi olettamansa kaksi kirjaa. Ensimmäinen kirjoista oli Golnaz Hashemzadeh Bonden Olimme kerran vuodelta 2017 (suomeksi 2018). Kirjaa kertoo Iranista Ruotsiin muuttaneen naisen tarinaa. Hänellä on ikävä mies, tytär, johon etäinen suhde.. sairautta, ahdistusta ja ankeutta. Kirjasta oli toivo hyvin kaukana, mutta se laittoi ajatuksia liikkeelle. Tupunavitsi totesi, että kirja on hyvä lajissaan, mutta olisi sopinut paremmin johonkin muuhun teemaan. Toinen Tupunavitsin kirja oli Susan Madisonin Toivon väri vuodelta 2000 (suomeksi 2001). Kirja kertoo nelihenkisestä perheestä (opettaja-isä, juristi-äiti, kaksi teini-ikäistä), joka näyttää ulospäin onnelliselta, mutta totuus on toinen. Kirja oli vieläkin ankeampi kuin edellinen. Kuolemaa, ahdistusta. Kirjassa kovasti toivottiin, että jotain ei olisi tapahtunut, mutta kun oli. Ankeudesta toiseen.

Minä valitsin teemaan Emily St. John Mandelin dystopian Asema 11 vuodelta 2014 (suomeksi 2022). Tämän dystopian lupailtiin olevan varsin toiveikas. Kirjassa georgialainen influenssa alkaa tappaa ihmisiä niin nopeasti ja laajasti, että koko yhteiskunta romahtaa. Romahduksesta alkaa uusi ajanlasku ja harvat selvinneet elävät ihan toisenlaista elämää kuin me - heillä ei esimerkiksi ole sähköä. Kirjassa ovat pääosassa kiertävä teatteriseurue ja lentokentälle asettunut  selviytyneiden porukka. Todella mielenkiintoinen kirja ja vähän toiveikaskin..! Toisena kirjana luin Mèlissa Da Costan Toivoa versovat päivät vuodelta 2020 (suomeksi 2025). Kirja kertoo surusta selviämisestä ja se oli ihan hyvä. Selviämisen resepti olivat tässä aika, yksinolo, ystävät ja läheiset sekä puutarhanhoito.

Paavo oli valinnut teemaan Sanaka Hiiragin kirjan Unohdettujen muistojen valokuvaamo vuodelta 2019 (suomeksi 2024). Kirjan valokuvaamo on elämän ja kuoleman välitila, jonne aina pölähtää juuri kuolleita ihmisiä. Valokuvaamossa on valokuvanippu heidän elämästään, yksi kuva jokaisesta päivästä. Juuri kuollut voi valita kuvista jonkun ja palata johonkin elämänsä tärkeään hetkeen valokuvaajan kanssa, ja valokuvaaja ottaa tästä hetkestä kuvan. Sen jälkeen kuollut lähtee muistoineen pois välitilasta. Kirja oli erikoinen, koskettava ja yllättävä, ja sisälsi kolmen kuolleen tarinat. Juttelimme, että asetelmasta tulee mieleen myös japanilainen kirjasarja "Ennen kuin kahvi jäähtyy" jne., jossa on vähän samankaltainen tapahtumakuvio. Paavo suositteli kirjaa.

Helunan kirja oli tietokirja, Rutger Bergmanin Hyvän historia vuodelta 2019 (suomeksi 2020). Kirjan tavoitteena on selvittää, onko ihminen lähtökohtaisesti hyvä vai paha. Kirjassa kulkee rinnakkain kaksi filosofiaa ja samalla kaksi puolta asiaan. Kirja on täynnä esimerkkejä ja se on helppoa luettavaa. Kirjassa esitetään, että sotiminen on tullut kaupungistumisen ja väestönkasvun myötä. Metsästäjäkeräilijät olivat ystävällisempiä myös vieraita kohtaan. Lähteitä on paljon, mutta toki kirjailijalla on oma näkökulmansa puolustettavana. Lopputulema on, että ihminen on hyvä aluksi, mutta oppii helposti pahan.

Jänis luki Sanna Marinin kirjan Toivo on tekoja vuodelta 2025. Kirja on käännös, sillä se on kirjoitettu ensin englanniksi!  Tämä näkyy kirjan kielessä, eli se on vähän heppoista suomea. Marin uskoo parempaan maailmaan ja on maailmanparantaja itsekin. Erityisen kiinnostavaa oli lukea kirjasta korona-ajasta. Myös demareiden koukerot olivat mielenkiintoisia politiikkaa vähemmän seuranneelle. Huomionarvoista on myös se, että Marin puhui kirjassa aina hyvin kauniisti ex-miehestään Markuksesta. Alussa kirja tuntui selittelevältä ja jenkeille kirjoitetulta, mutta loppujen lopuksi kirja ei ollut elämäkertana lainkaan huonoimmasta päästä. Kirja on asiallinen ja se on käynyt läpi myös faktantarkastuksen. Jänis luki teemaan myös toisen kirjan, Fiona Valpyn Sypressisokkelon vuodelta 2023 (suomeksi 2025). Kirjassa selvitellään vanhoja tapahtumia. Se ei ole varsinainen rakkausromaani. Tapahtumat sijoittuvat toscanalaiseen villaan ja tapahtuvat kahdessa ajassa, 2015 ja 1943. Jänis totesi, että hän on saanut tarpeekseen kahdessa tasossa liikkuvista tarinoista, mutta hänellä heräsi kuitenkin oma toive viettää joskus aikaa vaikka kuukausi Toscanassa.

Rimarinna kuunteli teemaan Katariina Hakaniemen Hän kuuli lintujen laulavan vuodelta 2025. Kirja kuuluu "Tarinoita toivosta" -sarjaan. Tämä sarjan osa kertoo nuorisopsykiatri Mikaela Blomqvist-Lyytikäisen tarinan. Elämässä on kaikki hyvin, mutta yhtäkkiä hän noin 40-vuotiaana on palaamassa seurakuntatapahtumasta kotiin ja keho alkaakin muistaa asioita, joita mieli ei vielä muistanut. Lapsuuden traumat tuolloin koetusta hyväksikäytöstä palaavat, ja Blomqvist-Lyytikäinen joutuu kolmeen otteeseen laitoshoitoon. Pahin pelko hänellä oli, että hän menettää lääkärinoikeutensa, ja näin osin käykin. Kirja oli hyvä, mutta ei todellakaan mikään hyvän mielen kirja. Kirjassa jäi vähän epäselväksi, kuinka Blomqvist-Lyytikäinen toipui - yhdellä psykoterapeutilla oli joka tapauksessa merkittävä rooli. Mutta hän toipui kuitenkin, ja kirjan tärkeä sanoma onkin, että toivottomia tapauksia ei ole. Toisen teemaan valitsemansa kirjan Rimarinna oli saanut joululahjaksi tyttäreltään. Tämä kirja oli ilmiöksi noussut Mel Robbinsin Let them -teoria vuodelta 2024, suomeksi 2025. Mel Robbinsilla ei ole mitään psykologin koulutusta, mutta siitä huolimatta Let them -teoria on mullistanut maailmaa. Sen sanotaan muuttavan ajattelua pysyvästi. Perusajatus on siinä, että toista ei voi muuttaa, mutta omat vaihtoehdot ovat, mitä tilanteessa voi ja saa tehdä. Muu on osastoa Let them. Kirjassa on jotain samaa kuin Coelhon Alkemistissa. Rimarinnaa ärsytti kirjailijan omakehu eikä kirja ole välttämättä kirjana nyt niin hyvä, mutta JOTAIN siinä on!

Nasumurmeli oli lukenut teemaan deittailumaailmaan sijoittuvan Milja Kauniston Parfait amour vuodelta 2025. Kirja oli kevyt hyvän mielen romaani. Kirjassa hyödynnetään tekoälyä sopivan kumppanin etsinnässä, ja parinmuodostuksessa auttavat it-yritykset tarjoavat kalliita kaupallisia sovelluksiaan. Yritysten välillä on kilpailua ja ihmisillä erilaisia lähtökohtia kumppanin etsintään. Nasumurmeli totesi, että aluksi kirjassa meinaavat eri henkilöt mennä sekaisin, mutta loppujen lopuksi ihan mukava kirja.

Liinu oli yrittänyt lukea teemaan Nick Hornbyn kirjaa Alas on pitkä matka vuodelta 2005 (suomeksi 2006), joka on kertomus ryhmäitsemurhasta. Tornitalon katolla parveilee uudenvuodenaattona ihmisiä, joilla on aikeenaan päättää päivänsä. Liinu ei tykännyt kirjan tyylistä ja kirja olikin vielä lukupiirin aikaan kesken. Muut harrastukset ja melkein sähkömies ovat pitäneet Liinun niin kiireisenä, että hän ei todennäköisesti myöskään lue kirjaa loppuun, koska hän ei edes pitänyt siitä. Olen itse tämän kirjan lukenut - ei Hornbyn parhaita, mutta luettava kuitenkin.

Ja sitruunatortun huvetessa loppuu myös lukupiiri ja esiteltävät kirjat. Mutta ei hätää - Nasumurmeli antoi meille jo uuden teeman ja maaliskuussa kokoonnumme Hattulaan. Uusi teema on kuvataiteet, joka oli edellisen kerran teemanamme vuonna 2020, joten aikaa on mennyt. Saas nähdä, mitä tänä vuonna luetaan!

Syksyllä Pohjanmaalla Heluna antoi meille teemaksi aiheen "matkalla", jota talven kynnyksellä kokoonnuimme käsittelemään Tupunavitsin luokse Tampereelle. Ennen kirjallisia matkoja söimme kuitenkin Tupunavitsin luona varsin maittavat "matka"eväät..!

Heluna aloitti kirjaesittelyt lukemallaan Mikael Hisingerin matkakirjalla Halki vanhan Euroopan. Hisinger on kirjoittanut kirjan vuosina 1783-1784, ja se on ilmestynyt suomeksi Jouni Kuurnen suomentamana ja toimittamana vuonna 2012. Kyseessä on suomalaisen aatelisnuorukaisen Grand Tour Euroopassa, ja Heluna totesi sarkastisesti, että kaikki ruukit tuli varmasti tutkittua. Myös armeijan harjoituksien kuvaaminen on saanut kirjassa runsasti tilaa. Pienenä yksityiskohtana voi todeta, että matkalaisen mielestä Kööpenhaminassa oli rumia naisia, jotka myös pukeutuivat rumasti. Heluna kiteytti lukukokemuksena siihen, että tätä insinöörimäistä kirjaa ei kannata lukea - kiinnostavinta siinä oli 60-sivuinen prologi.

Tupunavitsin kirjavalinta oli Jonas Jonassonin Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi vuodelta 2009 (suomeksi 2010). Kirja on Forrest Gump -tyylinen veijaritarina, jossa Allan Karlsson karkaa vanhainkodista juuri ennen 100-vuotisjuhliaan. Hän saa karkumatkansa alussa puolivahingossa mukaansa matkalaukullisen riihikuivaa rahaa, ja pakomatkalla hänellä ovat perässään sekä rikolliset että viranomaiset. Kirjassa Allan kaikkien karkumatkansa vaiheiden ohessa muistelee elämäänsä ja tapaamiaan ihmisiä. Kirjassa on hurja vauhti, ja Allan ennättää satavuotiaanakin vielä Balille, mutta kaikkea on jotenkin liikaa. Tupunavitsi totesi, että puolet vähempikin olisi riittänyt, ja piti kirjasta tehtyä  elokuvaa parempana kuin kirjaa, koska se oli jo sopivasti typistetty.

Liinu kuunteli teemaan Inari Fernándezin Lemmentulet-trilogian avausosan Vapaus vuodelta 2025. Kirjan päähenkilö Camilla muuttaa avioeronsa jälkeen Lappiin ja löytää itsensä seksuaalisesti "Tinder-Lapissa".  Kirja on fiktiivinen, vaikka kirjailija itsekin on eronnut, asuu Lapissa ja vietti ennen uutta vakiintumistaan villiä elämää Tinderin siivittämänä. Yhtymäkohtia omaankin elämään siis on. Kuten arvata saattaa, kirja sisältää paljon seksiä yksityiskohtaisesti käsiteltynä, mutta myös runsaasti Lapin luonnon ja avioeron jälkeisten tuntemusten kuvausta. Liinu harkitsee jopa aidon kirjan ostamista itselleen, mikä kertoo jo paljon siitä, tuliko tästä lukusuositus..!

Jänis oli lukenut teemaan kaksi kirjaa. Ensimmäinen niistä oli Anna-Katri Räihän Menolippu kaikkialle - Yksinmatkaajan käsikirja vuodelta 2024. Jänis kiinnostui kirjasta, koska seuraa kirjoittajaa Instagramissa, missä hänen tilinsä nimi on Adalminas Adventure. Räihä on ensimmäinen suomalainen nainen, joka on käynyt maapallon jokaisessa maassa. Käsikirjan ohjeet voivat tuntua vähän naiveilta, jos on jo matkustellut, mutta kirja tarinoineen on kuitenkin ihan mielenkiintoinen. Jäniksen toinen kirja oli Laura Malmivaaran ja Antti Heikkisen dialogimuotoon kirjoitettu Pelkkää hyvää vuodelta 2025. Kirjassa päähenkilöt Laulaja ja Toimittaja tapaavat Nilsiässä Aunen baarissa. Toimittaja on maanisesti kaivellut tietoja laulajasta, jolla ei ole juurikaan keikkoja. Jänis totesi, että dialogin lukeminen vaati kyllä keskittymistä, ja luvattu hersyvyys löytyi vasta kirjan lopussa.

Nasumurmelin valinta teemaan oli Riikka Pulkkisen Viimeinen yhteinen leikki vuodelta 2024. Kirjan päähenkilöitä ovat Maj, Eelis ja Nova, ja kirja rakentuu Eeliksen katoamisen ympärille. Maj on Eeliksen puoliso, heillä on lapsia, ja Nova on Eeliksen entinen tyttöystävä, jolla on merkitystä Eeliksen katoamisen selvittelyssä. Eelis on aikanaan osallistunut kesäleirille, jolla hän on saanut terapeuttisia hoitoja - voiko näillä olla vielä merkitystä ja voivatko ne muuttaaa persoonaa? Kirja on kauniisti ja hyvin kirjoitettu, ei kaikista kevyin, mutta pitää otteessaan. Ihan loppuun asti kirjassa Nasumurmeli ei vielä ollut päässyt, mutta kokonaan hän oli kuitenkin lukenut Terhi Tarkiaisen romaanin Peto irti, jossa matkataan kalevalaisissa maisemissa. Mutta ei tästä nyt enempää.. vampyyrikirjat tuntuvat meillä jakavan mielipiteitä.. ;-)

Oma kirjani oli Heli Laaksosen Lähtisiks föli? vuodelta 2015. Kirja koostuu lyhyistä kolumnityyppisistä kirjoituksista - lounaismurteella kirjoitettuja tietenkin - joita on osin julkaistu aiemmin eri kanavilla. Kirjoitukset kertovat matkustamisesta eli pääosin Laaksosen runokiertueista kotimaassa. Muutama kauemmaksikin suuntautunut reissu mahtuu mukaan. Laaksonen kertoo mukavasti eri paikkakunnista ja kommelluksistaan, tavastaan pakata, eksyä ja somistaa. Kirja on iloista ja helppoa luettavaa, josta tulee hyvälle tuulelle.

Paavolla oli kaksi matka-aiheista kirjaa esiteltävänä, joista ensimmäinen oli kepeää viihdettä edustava Lucy Diamondin Lomasaari lohtua kaipaaville vuodelta 2024 (suomeksi 2025). Ja saarihan sijaitsee tietenkin Kreikassa. Paavo totesi, että kirja oli yllättävänkin hyvä!  Erityinen plussa myös siitä, että päähenkilöt ovat monenikäisiä. Toinen Paavon kirja oli Mélissa De Costan Kaikki taivaan sini vuodelta 2019 (suomeksi 2024), jossa nuoruusiän Alzheimeriin sairastunut mies etsii ilmoituksella matkakumppania viimeiselle seikkailulleen, ja saa mukaansa elämänkolhiman Joannen. Paavo totesi, että kirja oli mietelauseineen ja koskettavine käänteineen todella hyvä. Kirja oli jo tuttu muutamille lukupiiriläisille.

Rimarinna ei päässyt mukaan kokoontumiseen, mutta lähetti raportin lukemistaan kirjoista:

Pitkään lukupiirin sivuraiteilla viihtynyt S. T. Ressi lähetti raportin lukemastaan kirjasta! Hän oli matkannut suomalaisen miehen mielenmaisemaan ja tähän siivittänyt kirja oli Samuli Putron Elämäni miehet vuodelta vuodelta 2025. "Terapeuttinen matka suomalaisen miehen mielenmaisemaan. Oli kiinnostava ja Putron tekstiä oli ilo lukea. Ahmin tuon päivässä."

Seuraavan kerran kokoonnumme tammikuun lopussa Tuusulassa Nasumurmelin luona. Teemana ovat tuolloin toivo/toiveet. 

Tapaamisiin!

Kirjaperhosten puolesta, 

Knarp.

Vaikka voisi ajatella, että lukupiirissä kirjat ja niistä keskusteleminen ovat tärkein prioriteetti, niin koskaan niillä ei aloiteta. Eikä varsinkaan lukupiirin syysretkellä, jossa yhteiseen viikonlopun viettoon on mahdutettu paljon muutakin ohjelmaa. Yleensä ensiksi syödään. Niin oli nytkin, kun saavuimme syysretken kohteeseemme eli Ylistaroon Helunan "mökille", joka on vanha maalaistalo. Ihanat tarjoilut odottivat matkalaisia.

Ruoan päälle lähdimme Wanhaan Markkiin, joka oli valikoitunut tämänkertaiseksi vierailukohteeksemme. Wanha Markki on eläinten vanhainkoti, jonka ihastuttavia asukkaita saimme tervehtiä syksyisessä säässä - välillä tuli ihan kunnolla vettä.

Vielä Wanhan Markin jälkeenkään ei ollut kirjojen vuoro, koska oli iltapäiväkahvien aika... Ja että oli herkullista sitruunatorttua!

Ja sitten lopultakin siirryimme kirjojen pariin..! Meillä oli käsittelyssä Paavon viime kerralla antama teema, jonka mukaisesti kehotettiin valitsemaan luettavaksi kirja, jonka genren kokee itselleen vieraaksi tai jopa vastenmieliseksi, tai muutoin itseä haastavan kirjan. Jo matkan varrella facebook-ryhmäämme alkoi tulla kommentteja, jotka antoivat ymmärtää, että ihan helppo teema ei ollut kyseessä, vaikkakin mielenkiintoinen..!

Paavo itse oli päättänyt lukea teemaan Terhi Tarkiaisen vampyyrisarjan aloitusosan Pure mua vuodelta 2018. Vampyyrikirjat ovat jotain, mikä ei ajatuksena yhtään kolahda Paavoon, mutta nyt hän päätti yrittää. Minä olin kerran kehunut tuota kirjaa lukupiirikokoontumisessa, mutta ilmeisesti tälle ei pistetty paljon painoa, sillä myös Nasumurmeli ilmoitti valinneensa saman kirjan HAASTEEKSEEN. Lopputulema oli, että Paavoa vampyyrit eivät edelleenkään vakuuttaneet ja kirjan lukeminen oli tosiaan ollut haastavaa, mutta Nasumurmeli puolestaan kiinnostui ja aikoo jatkaa myös seuraavan osan parissa. Puhuimme siitä, että Tarkiaisen vampyyrikirjoissa monet asiat on vedetty ikään kuin övereiksi, mutta ei kuitenkaan niin, että kirjat olisivat kieli poskessa kirjoitettu. Ja historialliset faktathan ovat historioitsijan kirjoittamissa romaaneissa kohdillaan!

Minä en ole oikein koskaan ymmärtänyt "tunnustuskirjallisuutta", jossa kirjailija tilittää loputtomasti omaa elämäänsä ja jaarittelee jonninjoutavista sattumuksista oletuksella, että kiviäkin kiinnostaa (vaikka ei kiinnosta). Karl Ove Knausgårdin autofiktiivisen Taisteluni-sarjan olen sijoittanut tähän kategoriaan, ja omana haasteenani päätin lukea norjalaisen elämästä ensimmäisen osan eli Taisteluni, ensimmäinen kirja vuodelta 2009 (suomeksi 2011). Knausgård vaikuttaa kirjansa perusteella itsekeskeiseltä ja aika ärsyttävältäkin tyypiltä, ja jaaritteluja kaiken maailman keskusteluista ja pohdinnoista on riittämiin ennakkoluulojeni katteeksi. Mutta; kuitenkin, joku ihmeen kiinnostus heräsi. On virkistävää, että nykyisessä somekiiltokuvien valtaamassa maailmassa joku kirjoittaa elämästään turhia kainostelematta unohtamatta noloja tai hävettäviäkään tapahtumia. Niin paljon tämä kiinnosti, että luettu on jo myös Taisteluni, toinen kirja vuodelta 2009 (suomeksi 2012).

Liinu tarttui haasteenaan lukupiirikirjaan, joka hänellä oli jäänyt kesken. Kyseessä oli tuolloin Jane Austen -teema ja kirjana Austenin Viisasteleva sydän vuodelta 1818 (suomeksi 1951). Jane Austen -teeman aikaan Liinu todella taisteli kirjan kanssa, turvautui jopa dopingiin, mutta mikään ei auttanut: kirja jäi kesken.  Nyt hän sitten päätti kuunnella kirjan ja onnistui! Lopputulema on kuitenkin se, että enempää Jane Austenia Liinu ei koe tarvitsevansa, tämä riitti.

Rimarinna haastoi itsenään hieman toisin. Hän valitsi teemaan kaksi kirjaa, jotka kyllä haastoivat häntä, mutta eivät siksi, että sisältö olisi jotenkin tökkinyt. Rimarinnaa kiinnostaa kiinalainen lääketiede, ja hän oli ostanut (!) itselleen järkälemäisen kiinalaisen lääketieteen perusteoksen José Luis Padilla Corran Henkäyksen taiteella parantaminen. Espanjankielinen alkuteos on vuodelta 1999, ja suomeksi kirja on ilmestynyt vuonna 2015. Kirjan ohjevähittäismyyntihinta on 160 e. Rimarinna totesi, että tässä kirjassa on haastetta koko loppuelämäksi, mutta kyllä hän oli jo aloittanut! Rimarinnan toinen haaste oli lukea muumeja alkukielellä, ja siksi hän tarttui Tove Janssonin kirjaan Muminpappas memoarer vuodelta 1968 - suomenkieliset lukijat tuntevat teoksen nimellä Muumipapan urotyöt. Tästä lukukokemuksesta hän totesi, että ei ollut mitenkään helppo - muumikirjojen kieli kun on melkoisen kuvailevaa ja pohdiskelevaa. Hän seurasi rinnalla suomenkielistä e-kirjaa, mikä helpotti lukemista. Hyvä vinkki muillekin, joita mietityttää alkukielellä lukeminen!

Jäniksen haaste oli scifi. Hän päätti aloittaa huipulta ja valitsi kirjakseen alan mestariteokseksekin tituleeratun Arthur C. Clarken Jumalan moukarin vuodelta 1993 (suomeksi 2010). Jänis totesi, että tämä kirja on erinomainen valinta, jos on jonkinmoisia nukahtamisvaikeuksia... Kirjassa on hyvin paljon tiedettä, mennään maasta Marsiin ja kirja sijoittuu tulevaisuuteen 2100-luvulle. Tämän scifin mestarin teoksia Jänis ei kuitenkaan aio enää lukea.

Helunalle haastavia ovat kiinalaisten kirjailijoiden kirjat. Ne ovat jotenkin liian erilaisia. Hänellä on hyvä lukukokemus Yiyun Lin keveästä novellikokoelmasta Kultapoika, smaragdityttö, mutta nyt hän päätti ottaa lukuun arvostetun kiinalaisen romaanin ja valituksi tuli kiinalaisen nobelistin Gao Xingjianin Sielun vuori vuodelta 1990 (suomeksi 2003). Kirja oli aina näkökulmasta ja kertojasta riippuen joko minä-, sinä- tai hän-muodossa. Kirja oli kohtuullisen helppoa luettavaa ja Kiinan vanha kulttuuri hämmästytti - paikoin puhuttiin jopa 3000 vuoden jatkumosta. Kirjassa oli hyvin miehinen ajatusmaailma. Heluna sai kirjan luettua, loppupuolen osin harppoen, mutta mitenkään erityisen mukava lukukokemus se ei ollut. Vaikuttaa siltä, että kiinalaiseen kirjaan tarttuminen voi edelleen olla haaste.

Tupunavitsi ei päässyt mukaan kokoontumiseen, mutta hän oli antanut minulle kokoontumiseen mukaan otettavaksi mysteeripussin, jossa oli kaksi kirjaa ja viesti. Alla viesti lyhennettynä:

"Tupun lukuelämys: Kotirintama (2017) / kirjoittanut Jarno Mällinen. Eka ajatus, kun aloin miettiä että minkä sortin kirjaa en missään nimessä lähtisi vapaaehtoisesti lukemaan, oli että "sotakirjat" olisi normisti ihan laitimmainen valinta. Ei siis nappaa yhtään kuvaukset sodista, joissa Suomi on ollut osallinen ja suomalaiset rintamalla taistelleet. En ole Tuntematonta sotilasta edes telkkaristakaan katsonut. Jälleen kerran kulttuurikierroksillani pitkin Pirkanmaata kävin kirjastojen kierrätyshyllyiltä itselleni kotimaista sotakirjaa etsimässä. Ihme kyllä, eipä löytynyt ihan varsinaista sotakirjaa, mutta sinnepäin eli kirja, jonka nimi on Kotirintama. Hyväksyin sen itselleni teemakirjaksi: sota on, mutta näkökulma ei varsinaisesti taistelukentiltä. Ajankohta on vuosi 2014. Koko kirja on täynnä kohtalaisen ankeaa ahdistusta. En ihmettele, että kirjaan oli lyöty mustalla leimalla sana "POISTETTU". En suosittele. Jotenkin tulee kirjoitustyylistäkin mieleen sellainen wannabe-kirjailija... Kävin äskettäin pohjoisessa alkukodissa ja sieltä sitten vielä bongasin kirjahyllystä varsinaisen aarteen, joka olisi ollut teemaan nähden napakymppi: Eino Pietolan teos "Sallasta Viipurinlahdelle" (1997). Luin ekan luvun, ja pudotin kirjan käsistäni - ikuisiksi ajoiksi!"

Syysretkeemme sisältyi vielä lukupiiriosuuden jälkeen kävelyretkiä, saunomista ja oraakkelikortteja. Ja paljon puhetta ja naurua. Oli todella mukavaa - kiitos Helunalle ja kaikille osallisille ihanasta syysretkestä!

Heluna sai emäntänä päättää seuraavan kerran teeman ja se on "matkalla". Tätä teemaa matkaamme käsittelemään marraskuussa Tupunavitsin luo. 

Kirjaperhosten puolesta,

Knarp.