Jo kolmannen kerran lukupiirimme järjesti kesäretken ja tällä kertaa kohteena oli Amorinranta. Amorinrannassa majoituimme yhden yön ja sen kauniissa salissa pidimme lukupiirikokoontumisemme, jossa teemana oli dystopia. Ennen lukupiiriä kävimme myös Walleniuksen Wapriikissa, Kenkämuseossa ja osa meistä myös Amorinrannan ihanassa puusaunassa, josta käsin saattoi pulahtaa järveen. Seuraavana päivänä käytiin myös Kenkämuseon viereisellä luonnonsuojelualueella tutustumassa Juupajoen rotkoon. 

Amorinranta tarjosi lukupiirille aivan uskomattoman upeat puitteet. Olimme suoraan sanoen aika mykistyneitä ja nautimme olostamme kaikin aistein. Tai no, jurtassa yöpynyt Liinu kyllä kirosi aamulla käen, joka oli pitänyt häntä hereillä ja lopulta pakottanut siirtymään sisätiloihin. Rimarinnan zen-olotilaa käkikään ei kyennyt horjuttamaan ja näin hänet aamulla aivan levänneen oloisena tekemässä taijia jurtan edustalla mennessäni aamu-uinnille. Yövyin itse talossa ja sen pehmeään sänkyyn uponneena en tiennyt käestä tai sen kavereista yhtään mitään. Mutta siihen lukupiirikokoontumiseen.. Dystopia ei ole ensimmäinen aihepiiri, joka Amorinrannassa tulisi mieleen, mutta niin me vain siellä käsittelimme lukemamme kirjat, joiden teemana oli edellisellä kerralla antamani dystopia.

Itse luin teemaan norjalaisen Maja Lunden kirjan Viimeiset vuodelta 2019 (suomeksi 2020). Viimeiset on kolmas osa Lunden Ilmastokvartetista, jossa aiemmin ovat ilmestyneet Mehiläisten historia ja Sininen. Neljäs osa - Unelma puusta - ilmestyy tänä vuonna. Kirjat käsittelevät ihmiskunnan ja maapallon tulevaisuutta niiden uhkien kautta, jotka meillä jo ovat tiedossa, mutta jotka ei kuitenkaan saa meitä toimimaan riittävästi. Ilmastokvartetin kirjat kertovat tarinan keinoin, mikä voi odottaa. Mehiläisten historian sisältö selviää jo nimestä, Sininen käsittelee vesipulaa ja Viimeiset lajien sukupuuttoja. Pääosassa Viimeiset-kirjassa on erittäin uhanalainen przewalskinhevonen, jota kirjan kolmessa eri aikatasossa tuodaan ensin eläintarhoihin, yritetään sitten palauttaa takaisin luontoon ja tulevaisuuteen sijoittuvassa osiossa yritetään jälleen vankeudessa pitää omana lajinaan, joka ei risteytyisi muiden hevoslajien kanssa. Kirja oli toki hyvä, mutta minulle liian hevoskeskeinen, ja jotenkin en saanut tästä niin paljon irti kuin Ilmastokvartetin aiemmista osista. Mutta päätösosaa odotellessa! Jätin Viimeiset-kirjani Kenkämuseon kirjahyllyyn, josta sai ottaa ja jonne sai jättää lukemista.

Nasumurmeli oli valinnut teemaan Kazuo Ishiguron vuonna 2005 ilmestyneen ja samana vuonna myös suomennetun kirjan Ole luonani aina. Ishiguro on japanilaissyntyinen, mutta muuttanut Englantiin jo lapsena, ja tämänkin kirjan alkuteos oli englanninkielinen. Nasumurmeli ei ollut ehtinyt lukea kirjaa ihan loppuun saakka (!), mutta Heluna oli lukenut sen aiemmin ja pystyi täydentämään esittelyä tarvittaessa.Tässä dystopiassa ihmisiä on kloonattu elintenluovuttajiksi. Hei eivät tiedä osaansa, mutta he elävät hyvin suljettua ja epänormaalia elämää ulkomaailmasta eristettyinä vailla normaalia tulevaisuutta. Elintenluovutuksia on yhdelle kasvatetulle korkeintaan kolme - yleensä jo aikaisemmassa vaiheessa henki lähtee. Kirja on hypnoottinen, kuvaileva ja siinä on paljon yksityiskohtia, ja kirja keskittyy nuorten omituiseen elämään, ei niinkään suunnitelmiin, joita kasvattajilla heidän varalleen on. Sekä Nasumurmeli että Heluna pitivät kirjaa hyvänä, mutta eivät kuitenkaan katsoneet sen kuuluvan Ishiguron parhimpiin teoksiin. Kirjasta on tehty myös elokuva.

Helunan teemakirja oli Hugh Howeyn Hiekka vuodelta 2014 (suomeksi 2016). Heluna yllättyi itsekin, kuinka paljon hän kiinnostui kirjan maailmasta ja siinä kuvatusta hiekkasukeltamisesta. Kirja sijoittuu Amerikan mantereen kohdalle, ja vanha maailma alla on peittynyt hiekkaan. Ihmiset yrittävät sukeltaa hiekassa alaspäin päästäkseen tutkimaan vanhan maailman asioita. Heidän oma elämänsä on aavikolla, jossa tuulee aina samasta suunnasta ja tuuli kuljettaa lisää aina vain lisää hiekkaa. Keskitysleiri, hiekkaan hautautuneita taloja kerroksittain, kaivostoimintaa ja sitä hiekkaa, hiekkaa niin paljon, että lukijakin tuntee sen rouskuvan hampaissaan. Heluna luki myös  jatko-osan, HIekan poikki, joka ei kuitenkaan ollut niin hyvä kuin aloitusosa Hiekka. 

Rimarinnan dystopia oli Emily St. John Mandelin Asema 11 vuodelta 2014, mutta se suomennettiin ja julkaistiin Suomessa vasta vuonna 2022. Suomentamisintoon lienee vaikuttanut kirjan aihepiiri, joka käsittelee pandemiaa. Kirjassa on kolme aikatasoa: ennen pandemiaa, pandemian aikana ja pandemian jälkeen. Äänikirjaa kuunnellessa oli vaikea pysyä kärryillä, mikä aika milloinkin oli menossa. Kirjan päähenkilöt kuuluvat pandemiasta selvinneiden teatteriseurueseen, joka kiertää jäljelle jääneissä yhteisöissä tuomassa kulttuuria. Pandemia ei ole muuttanut ihmisiä sen paremmiksi kuin ennenkään vaan vallanhimo jyllää edelleen. Kirja on kiltti dystopia, jonka lukeminen oli viihdyttävää. Miksikään mestariteokseksi Rimarinna ei sitä kuitenkaan arvioisi.

Voi Paavo, Paavo..! Paavo on kuuluisa luovista perusteluistaan sille, miten hänen lukemansa kirja ilmentää teemaa. Tällä kertaa Paavo oli lukenut (tai tarkalleen ottaen kirja oli lukupiirin aikaan vielä hivenen kesken) teemaan Antoine B. Danielin kirjan Inkat - Puuman varjo  vuodelta 2001 (suomeksi 2003). Keskustelu puumista ei onneksi päässyt isompaan vauhtiin, mutta kyseessä on siis historiallinen seikkailuromaani, joka sijoittuu 1500-luvun alkuun ja kertoo inkavaltakunnan viimeisistä vaiheista. Dystopia, tai paremminkin profetia, tämä olisi kenties voinut olla Paavon 1400-luvulla eläneelle inkanaapurille, mutta parhaimmalla tahdollakaan tätä kirjaa ei voi tänä päivänä sanoa dystopiaksi. Mutta paljon ihmeellisiä sanoja sisältävä kirja oli kuitenkin ainakin aluksi mielenkiintoinen ja vauhdikas. Myöhemmin Paavo totesi, että lupaava alku lässähti eikä kirja sitten loppujen lopuksi ollut kummoinen. Että silleen. Olisi kannattanut valita dystopia...

Liinun kirja oli Elina Airion esikoisteos Metsässä juoksee nainen vuodelta 2022. Tätä kirjaa on kuvattu mielenkiintoisesti sosiaalialan dystopiaksi ja se on omistettu kaikille naisille, jotka ovat joskus halunneet laittaa koko paskan palamaan. Kirjan päähenkilö on Mimi, kahden pienen lapsen äiti, jonka kotona käy Kehu jo -valmennusmetodin perhevalmentaja. Mimi on uupunut eikä tahdo pärjätä omien lastensa kanssa. Päiväkodissa on tehty hänestä Huoli-ilmoitus. Puoliso on poissaoleva eikä tue vaimoaan. Mimillä on kotonaan paljon huonekasveja, jotka kukoistavat perheen voidessa aina vain huonommin. Perhevalmentaja ei tahdo saada otetta tilanteesta ja Mimiä valmennuskin vain ahdistaa. Kirjan kieli on todella runsasta ja kuvailevaa, ja Liinu luki meille siitä näytteen. Liinu tykkäsi tästä tosi paljon ja oli erityisen ihastunut niihin rehottaviin huonekasveihin.

Tupunavitsin kirja oli sitten se dystopioitten dystopia.. Karmaiseva tarina, joka jäi mieleen, vaikka kirjaa ei ollut itse edes lukenut! Tämä kirja oli Agustina Bazterrican Rotukarja vuodelta 2017 (suomeksi 2019). Kirjan lähtötilanne on se, että äkillinen virus on iskenyt eläinkuntaan ja kaikki eläimet on pitänyt tappaa. Ihmiset tarvitsevat kuitenkin edelleen proteiinia ja heitä vaivaa lihanhimo... Tämä ratkaistaan sillä, että osa ihmisistä muutetaan karjaksi - on syöjiä ja syötäviä. Syötävät ihmiset ovat nimettömiä ja heiltä on leikattu kielijänteet pois, joten he eivät enää pysty puhumaan vaan vain ääntelemään. Kotitalouksissa voi pitää syötäviä ihmisiä keittiön vieressä, jotta saa aina tuoretta lihaa, ja hyväkuntoisia syötäviä myös metsästetään. Kirjassa myös kuvaillaan sumeilematta kaikkea lihansyöntiin liittyvää, kuten raajojen leikkaamista, joten ällötykseltä ei voi kirjaa lukiessa / kuunnellessa välttyä. Mutta ei ihmissyönnin ole tarkoituskaan viihdyttää. Vaikka en välttämättä halua tätä kirjaa lukea, on se mielestäni tärkeä kirja. Osalle ihmisistä ajatus lihansyönnin vähentämisestä on mahdoton ja väärä ajatus, vaikka on selvästi tuotu esille, että ilmastonmuutoksen vaikutusten lievittäminen ja ihmiskunnan tulevaisuus vaativat sitä. Ajatusyhteyttä Bazterrican kirjan lihanhimoisiin ei voi välttää.

Oli meillä taas melkoinen kattaus kirjoja! Kirjatornikin kuvattiin luonnollisesti ihastuttavassa Amorinrannassa, josta tämän postauksen muutkin kuvat ovat. Tornin alla oleva pöytä on joskus muinoin toiminut teurastajan pöytänä.. siihen sopi sitten Rotukarjakin pinota...

Seuraavan kerran kokoonnumme Paavon luona Tampereella, ja teeman päätimme tällä kertaa yhteisesti. Yritimme valita jonkin maan, mutta emme päässeet yksimielisyyteen, joten arvoimme kaikille oman maan. Mielenkiintoista toimia välillä näinkin!

Ensi kertaan, Kirjaperhosten puolesta,

Knarp.